Olen koko ikäni ollut ihan kuutamolla! Kuutamolla olo tarkoittanee, että ei oikein ole kotonaan ja kyydissä millään rattailla. Ei mikään eripuraihminen, mutta ei myöskään myötäelävä lämimmäinen. Semmoinen vain sekamenijä, joka mieluusti odottaa rauhan rannattoman aukeamista. Tällaiselle diagnoosille on kaikkein kauheinta testit ja mittaukset, kokeet ja kokeilut – ja kokoaikainen saavutettavuuden vaatimus. Illan viimeinen bling – ja kiharat kikkaroituvat entisestään kuin sähköiskun saaneena.
Jos unohdetaan alakoululaisen pakkokuperkeikka ja pieru – seuraavaksi nöyryyttävintä oli osallistua ensimmäisen ajokortin lääkärintarkistukseen. Meinasi tulla pukki ja pako ennen ensimmäistä testiä. Työhönsä leipääntynyt Ympyrätalon lääkäri Helsingissä suhisi työtakkinsa hihaan vihaisena kuin ampiainen. Minä siihen, että anteeksi kuinka. Tehän ette kuule! Voi sentään. Kyllä minä kuulen, jos tiedän, että testi on alkanut. Sanoiko tohtori, että hiiri vai … Voisimmeko suhista uudelleen alusta asti! No nyt odotan kauhulla ensimmäistä muistitestiä. Minulla ei ole harmainta hajua eikä mielenkiitoa muistaa Suomen valtionjohtajien hallitsemisjärjestystä. En ole osannut koskaan päässälaskua: 9 plus 9 on kai 18, mutta seuraavien yhdeksällä lisääntyvien lukujen joukko ei voisi vähempää kiinnostaa. Kun hoitaja näyttää lappua, jossa lukee hyvää päivää ja siihen pitää vastata, räjähdän mielettömyyden äärellä nauruun ja saan täystollon paperit. En siis selviä mistään tavallisesta. Siitä huolimatta olen hankkinut leipäni koko pitkän elämäni ajan opettamalla toisia! Jossakin mättää: testeissä tai minussa. Hurjinta ja kurjinta tässä lienee se, että en ole ainoa testiterrorismin uhri.
Olen kerran taistellut ja puolustanut opettajaa, joka sanoi, että hän ei enää kuuden jälkeen vastaa kollegoiden eikä vanhempien puheluihin. Siitähän metakka syntyi. Että ei vastaa, kun kerran minulla on tärkeätä asiaa … Tämän takia syntyi sitten varmaankin Wilma. Luin uutisen, miten loppuunwilmattu vanhempi taputteli jälkikasvuaan harjan varrella vääränlaisen viestin takia. Omana aikanani oli reppuvihko, johon opettaja koukersi käsiallakirjoituksella viestin. Yhteydenpito oli aikaa vievää, siksi sanomista syntyi harvoin ja tarpeesta. Nyt on tekemistä tungettelun kanssa. Kun operaattori tökkii, tunkee Wilma viereen ja yksityisyyteen iltamyöhäänkin ilmoittamaan, että tarttis tehdä paremminkin pullaa diskomyyntiin eikä makoilla lämpöisen täkin alla.
On opittava pikalukua ja pikakirjoitusta … kiireesti! Muistan mieheni kauhun ensimmäisessä sähkötyskokeessa. Jos ei tullut tarpeeksi kovaa tulosta, titari ei ollut ritari eikä viikonloppuvapaata saatu tyttöystävän kohtaamiseen. Ja tämä oli kuitenkin muistanut avoimella postikortilla ”omalle kullille”!
Sen lisäksi, että ventovieraat ihmiset testaavat ja mittaavat meitä mitä erilaisimmin menetelmin, pitää myös hallita itsearvioinnin laaja kenttä. No siinä on se helpotus, että arvioija edes tuntee kohteensa – melkein koko ajan ainakin. Mutta itsearviointi voi olla suuri sudenkuoppa. Jos arvioit itsesi liian hyväksi, naurahdetaan kevyesti, että odotapas huomista koetta. Mikäli pidät itseäsi kohtuullisen keskiverron huonona, saat kertaustehtäviä monistetolkulla. Mitä pitäisi tai paremminkin kannattaisi sanoa? Ei mitään – ainakaan somessa! Kuulumme testi-inkvisioituun sukupolveen ja sillä siisti. Selviä tai ole selviämättä. Ilmankos kevytlehdistö täyttyy otsikoista: viisi mokaa, joilla voit testata itsesi ulos harkittavien joukosta ja loppukokeesta. Ettei nyt vain olisi käynyt niin, että meidän on ensin opeteltava testitaidot, jotta voisimme läpäistä vaikeimmat niistä. Testi- ja menetelmätaitojen oppisen jälkeen voi alkaa opetella itse asiaa. Jihaa!
Jaa tämä sivu