402
PERUSTAMME AUDITORION
Tänään on tosi kiva päivä: saan tarjota koko perheelle lohisoppaa ja laskiaispullia! Yhteistä ateria- ja turinatuokiota on vaikea voittaa. Ollaan yhdessä ja läsnä toisillemme! Siitä väännetään mielipidettä, pitääkö olla mantelimassalla vai hillolla. Pääasia, että on luonnollinen, oikea kerma!
Ruokapöytään riittävät vähemmätkin kuin auditorion tuolit. Kysymys on ihan muusta. Kuvasta voitte päätellä ja nähdä, että taas teitä kohtaa uusi tuote ja upea muotoilu. Tähteeksi jääneet OSB-levyn palaset saivat uuden upean elämän. Koska jakkara näyttää näin ihanalta, Heikki varmaankin ilahduttaa minua ranskalaiskahvilan tyyppisellä pikku pöydällä samasta tuotteesta pariksi jakkaralle. Miten riemullista on luoda ja tehdä yhdessä, kun raaka-ainekin löytyy hylkytavarasta. Kai näinkin vanhana voi alkaa suunnitella ja kilpailla Alvarin kanssa.
Poistettu ja hyleksitty tavara on aiheuttanut sen, että olemme Heikin kanssa viettäneet ison osan elämästämme kaatopaikalla. Emme toki kerää sieltä tavaraa, viemme vain toisten roskia pois omalla kustannuksellamme. Katsokaahan: moni ajattelee, että köyhälle kyllä kelpaa ja heille voi antaa sellaista, mitä itse ei halua nähdä enää omissa komeroissa. Kaikki hyväntekeväisyyttä harjoittavat joutuvat sen tosiasian eteen, että moni lahjoittaja käyttää antamista jäteastiana. Onpahan pois omista nurkista jäteastiaa täyttämästä. Kovia sanoja! Näin ei saisi olla, ei totisesti.
Tänään pulputtaa erilaisia asioita. Sovitaan, että blogi leikkii vanhanaikaista sekatavarakauppaa!
Olet pannut merkille ja harmistunut siitä, että ekopussit biojätteelle ovat niin ohuesta materiaalista tehtyjä, että kasseja joutuu laittamaan kaksi päällekkäin yhtä erää varten. Mitä järkeä tällaisessa säästämisessä on? Ja ekologisuuskin jää ontumaan. Vai onko se sittenkin niin, että pussimme eivät oikein toimi tällaisenaankaan kompostoinnissa.
Samaan satsiin marmatan kartonkien uusituista korkkisysteemeistä! Nyt tarvitaan kaatamiseen kaksi kättä: yksi kaataa ja sihtaa korkinkulman takaa ja toinen käsi kohottelee ja pitää kaatoasennossa kiinni lintattua korkkia. Kuka meitä oikein kiusaa! Yhtä aikaa kermakartonkeja ei saa millään auki. Lienee joku susisatsi. Mutta huvaksi käy kynsilakoille!
Kannatan kierrätystä. Yhdessä asiassa kierrätys ei kelpaa. Puhunkin sanansaastuttajista. Kun katselin Puoli7 haastattelua merilehmästä, jolle tiedeyhteisö päätti tehdä kädet puusta – siis luurangolle – vaikka merilehmällä ei sellaisia koskaan ole ollutkaan, päädyin miettimään Raamatun kohtaloa. En pyri osoittamaan merilehmän ja ison kirjan yhtäläisyyttä, vaan korkeintaan ihmisen suhtautumista tosiasioihin. Tähän päätelmään päädyin. Lukemattomat ihmiset yrittävät todistaa, että Raamattu on vanhaa horinaa ja jorinaa. Sanansaastuttajat yrittävät muka selkiyttää sitä omilla päätelmillään ja tulevat siis siinä tapauksessa tehneeksi Sanalle proteeseja niin kuin oma tiedeyhteisönsä käsiä merilehmälle. Jos Sana on historiallista horinaa, miksi emme anna sen olla sellaisenaan ja naura ihmetellen oikein kunnolla. Miksi meillä on vimmattu tarve tehdä Sana joksikin muuksi, mitä se ei ole. Keinolla millä hyvänsä haluamme muokata Sanan ja sen sisällön mieleisemmäksi itsellemme. Onko mitään muuta kirjaa, joka saa meidät käyttäytymään näin kummallisesti? Eipä taida olla. Se johtuu siitä, että Sana on elävä ja vaikuttaa kuin kaksiteräinen miekka silloin, kun elämämme on ristiriidassa sen kanssa. Ja mitä merilehmään tulee, se eroaa Sanasta merkittäväksi. Merilehmä on ja pysyy museokamana. Sana ja sen sisältö saa meidät elämään yhtä hyvin hyvässä pyrkimyksessä kuin suuttuneena sen aiheuttamaan kosketukseen sisimmässämme. Merkillinen Sana! Jumalan Sana!