559

27.10.2024

KULLATUT KEHYKSET – 08

Kiintopiste ja turvapaikka: Tienhaara 2! Pieni kotimme Varkaudessa oli Ahlströmin asuntoja tehtaan läheisyydessä. Puutalon toinen kerros. Koti käsitti yhden huoneen, keittokomeron ja vessan. Kun kiipesi ikkunan alla olevan leikkitavarakaapin päälle, saattoi nähdä, milloin äiti tulee työstä kotiin. Tehtaan neljän vihellys pani alulle päivän harmaan marssin: tehtaan työläiset kiirehtivät pitkin tehtaan suoraa aidan takana koteja kohti. Kaikki kulkivat portista eikä mistään muualta. Äiti tuli konttoriväen jälkijoukossa. Mustan ja harmaan ihmiskulkueen seasta vilahtivat punaiset korkokengät: äiti on tuossa.

Viisikymmenluvun lapsen turvaverkkoon kuuluivat monet kotiväen ystävät. Laina-täti ja Oka-setä hoitivat ja huolsivat. He olivat perheenjäseniä, vaikka asuivatkin omissa kodeissaan. Varsinkin kesäisin vietettiin yhteistä aikaa saaressa – se tarkoitti Mustikalla, suuren järvenselän saaristossa Rantasalmen luonnonsuojelualueen kupeessa. Laina kysyi usein, että miksi sinä taas Tuija itket. Lapsenlikalle aiheutti turhautumista se, että itkua piisasi vaikka kuinka yritti viihdyttää. Juuri Laina-täti, varmaankin viimeisenä keinonaan, opasti maailman paheiden pariin. Aikani kinuttuani sain maistaa tupakkaa. Hyi! Ja entäs sitten purkkisillin liemi? No maista sitten, niin tiedät, mistä olet jäänyt paitsi.

Koulu oli tietysti Tehtaan koulu, nykyinen kulttuurikeskus, valtava tiilirakennus tehtaansuoran kupeessa. Koulumatka tehtiin yksin ja omatoimisesti. Onneksi matka ei ollut pitkä. Noin 500 metriä kodin nurkalta koulun pihalle – taatusti tarpeeksi aikaisin, että en vain myöhästy. Voi siellä pihalla yksinkin palloilla ja odotella luokkatovereita tulevaksi. Kansakoulusivistykseni on Hietalan Railin ja Jaakon käsistä. Koulu oli ihan kiva. Paremmaksi se olisi tullut ilman yhteisiä voimistelutunteja poikien kanssa. Opettaja päätti taivuttaa Tuija-tyttösen jonkinlaiseen kiepautukseen nojapuilla. Muut katselivat ympärillä. Tällä kertaa työtä ei tehty itkun voimalla. En kiepahtanut, vaikka väännössä pääsi pierukin. Toisten naurunremakassa sielun surussa nolattuna päätin, että urheilu ei ole kivaa, ei itkun eikä pierunkaan väärti!

Omana kouluaikanani tarjottiin kouluruuan ensikeitoksia. Ruoka oli lusikkaruokaa: velliä ja soppaa. Se haettiin sankolla koulun keittolasta ja nautittiin luokassa omalta ruokaliinalta omien eväsleipien kanssa mehupullosta kyytipoikaa kulauttamalla. Entäs sitten terveydenhuolto! Muistan erikoisesti rokotukset. Seisoimme puolialastomina koulun käytävällä jonossa ja vuorotellen pääsimme pistettäväksi tai raaputettavaksi. Tuberkuloosia tarkkailtiin ihon raaputustoimenpiteellä. Kapinoin jo silloin ihmisarvon puolesta. Kuiskasin vieruskaverin korvaan, että ei meitä näin saisi seisottaa kaikkien katseltavina. Kaveri sipisi, että ole hiljaa, että opettaja ei vain kuule.

Kansakoulun opetussuunnitelmaan ei silloin kuulunut sukupuolivalistus. Se saatiin vain elämällä. Romusen iso poika, se Risto näki minussa potentiaalia. Risto ei huudellut, että Tuijalla on tissit, vaikka oli vain lapullinen liivihame. Hän kävi suoraan asiaan. Tule Tuija uimarannalle heti koulun jälkeen. Voin tullakin. Ihmettelin kovasti, miksi äiti ei antanut kauhistuksissaan lupaa ihan tavalliseen asiaan. Ja mitähän te teette siellä rannalla. Risto sanoi, että tule naimaan. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa. En, mutta varmaankin jotakin kivaa. No, se kiva ei päässyt alkamaan. Seutaavana päivänä sain Ristolta piirustustunnin tuotoksen. Se oli turhauman purku, väriliitutyö: särkyneet munat.