553
21.10.2024
KULLATUT KEHYKSET – 04
Olen talven lapsi, tammikuun tyttö. Tästä kuvasta pieni hetki eteen päin ja olen puoliorpo-tyttö. Perheen talvipäivänseisaus osuu lähelle syntymäpäivääni. Sydämeni on lukemattomien lasten luona, jotka menettävät perheensä täysin tarpeettoman tappelun takia. Suru on yhtä suuri, vaikka niittäjä olisikin arkinen liikenneonnettomuus. Eikä siinä kaikki. Mietipä omalle kohdallesi olotila, jossa juuri olet kasvamassa äidiksi ja aikuisuuteen sanan varsinaisessa merkityksessä. Vähän päälle kaksikymppinen nuori vaimo ja äiti; ja leskeksi tulemisen yhteydessä menetät myös oman äitisi (mummoni Liisa ). Kaksi elämän peruspilaria häviää yhdessä hetkessä siinä maailmassa, jossa yhteiskunta ei tule apuun millään tavalla. Äidin elämänpiiriin jäivät siis lisäkseni vain sodan runtelema sadan prosentin aivoinvalidi isä (ukkini Rudolf) ja äidin lapsuuden kodin ydinperheen pienimmät, sisko Pirjo ja veli Kai. Äiti rakasti opiskelua ja koulua. Se sai kuitenkin jäädä, koska pienet sisarukset eivät tulisi selviytymään ilman äidin korvaajaa. Mitä on mahtanut nuori nainen haaveineen ja tulevaisuuden toiveineen miettiä ryhtyessään pakon edessä perhepäivähoitajaksi omille rakkailleen. Tänään sanoisimme epäilemättä, että liian suuret saappaat. Mutta siihen aikaan niillä oli käveltävä halusipa tai ei!
Itku on siitä ihana asia, että se rentouttaa tahtomattaankin ihmisen olotilaa, helpottaa ja jopa puhdistaa. Luulen, että noissa olosuhteissa sain hyvän esimerkin. Kasvoin vesivoimalla käyväksi taaperoksi ja pikku tytöksi. Itkulla eteen päin! Ei hullumpi mallioppimisen aika, sillä olen kuullut senkin, että on kauhistuttavaa, kun enää ei edes itku tule apuun elämää ja tunnetiloja hallittaessa. Enemmän on enemmän ja raskas on raskasta ja hyvin raskasta!
Miten nuorena lapsi omaksuu elämisen mallin. Jos ei tavalliseen tapaan pääse seuraavaan päivään, sitten pusketaan ja pusketaan uudestaan vaikka läpi harmaan kiven. Tuleen ei jäädä makaamaan. On pakko kasvaa vahvaksi ellei halua kuolla heikkouteen, jossa muut sanelevat, miten sinä saat elää. Vastoinkäymisiä ei aina voi voittaa, mutta niille on osoitettava oma paikka! Suorista selkä, ole ystävällinen, mutta peräänantamattoman jämäkkä. Ehkäpä juuri sodan läpi eläminen toimi oman äitini luonteen karaisijana ja kasvattajana. Kun kasvavana lapsena ei saa edes tarpeeksi ruokaa, syntyy selviytymiskamppailijoita, jotka odottavat samaa rautaisuutta myös lähimmäisiltään. Tosiasiassa kysymys ei ole kehittyneestä luonteenlujuudesta. Vaikeuksissa elävä ihminen joko katkeroituu tai tarrautuu Jumalaan. Onneksi äiti tarrautui: levolle laskeudun Luojani, armias olkoon suojani, jos aamulla en ylös nousiskaan, Taivaasees ota kokonaan.