573
10.11.2024
KULLATUT KEHYKSET – 17
Hartaasti odotettu, kauan kaivattu. Lopultakin lahja – oma lapsi! Niin se on, että ei tiedä, mitä pyytäessään saa. Mutta kaiken se kestää riemulla ja tulevaisuuden toivolla – varsinkin, kun Kaikkivaltias ilmoittaa sitoutuvansa siunaamiseen! Lapsen kanssa on tarkoitus elää levosta käsin. Mutta kun aarteeen saa, pelkää sen menettämistä. Kuka muistuttaisi tärkeimmästä – tavallisen arjen elämisestä. Toisin sanoen, dilemma on tämä: on hätä ja hyvä mieli yhtä aikaa.
Ainokaisemme syntyi Heikin kotitaloon noin 10 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen. Työtoverit kautta aikain voivat kyllästyneinä todistaa, mitä meidän Henriikka milloinkin – vähän kuin siinä sketsissä, että joku voitti maailmanmestaruuden ja meidän Jami toisen. Onneksi silloin ei vielä ollut älypuhelimia: olisin hukuttanut lähimmäiseni valokuviin ja videoihin. Kokenut kaiken tietää! Oma lapsi maadoittaa vanhemmat: lapsen etu ensin ja sitten vasta toisten.
Onkohan tehty tutkimusta siitä, millaisista odottavan äidin syömistä ruoka-aineista syntyy minkin moinen lapsi. Olen täysin tietoinen, mistä ja miten lapset tulevat. Ajatus vain kimposi siitä, että Henriikka kasvoi kasvihuonekurkun, raa´an kukkakaalin ja piimän voimalla. Erinomaista syntyi, vaikka itse laihduinkin kymmenisen kiloa.
Mottomme on ollut pyyteetön rakkaus, turva ja hyvän olon kasvuympäristö. Onnistui miten onnistui. Paras kiitos on ollut toteamus, että haluaisin antaa omille lapsilleni jotakin samanlaista. Olemme olleet aina läsnä – varsinkin Heikki. Itse poden vieläkin ajoittain huonoa omaatuntoa siitä, että pää kirjoitti, vaikka olisin halunnut keskittyä leikkimään ainokaiseni kanssa. Läsnäolo ei ole vain fyysistä läheisyyttä. Läsnäolo on lämmintä vuorovaikutusta, jonka tänä päivänäkin sotkee ja katkaisee älypuhelimen näennäiset houkutukset. Lapsi kasvaa ihan liian nopeasti. Päiviä ei saa takaisin!
Elämämme ainutlaatuisuutta kuvasti synttärit, joihin vieraat kutsuttiin lehti-ilmoituksella. Se oli kuin suuri lahjapaketti: kuka tulisi ja toisi iloa tullessaan. Paljon tuli! Elämää yhdessä. Minua on joskus syytetty siitä, että en ole ollut halukas katkaisemaan napanuoraa. Kyselen vieläkin, miksi se pitäisi pilkkoa, mikäli olotila ei aiheuta ahdistusta. Ei ole palkitsevampaa asiaa kuin se, että oma lapsi haluaa elää yhteistä elämää lähellä, vaikka olisikin fyysisesti kaukana. Perhe on elämää ylläpitävä yksikkö! On taatusti joku ja jotkut, jotka kulkevat rinnalla auttaen kaikella mahdollisella tavalla – tapahtuipa mitä hyvänsä. Me rakastamme sinua! Ja se näkyy sekä sanoissa että teoissa!
Lapsi elää jo perhe-elämää kohdusta alkaen. Tämä on todistettu. Kirjoitin palstaani vielä keskiyöllä ennen laitokselle lähtemistä. Silloin työkaluna oli kirjoituskone ja paperi. Kun tuli sutta, paperi revittiin. Ilmeisesti ylitin kiintiön, koska synnyttyään Henriikka ei kestänyt hoitotädin leivinpaperi pilkkomista tai takan sytyttämistä. Kamala parku! Mitä siis opimme tästä. Kaikella tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on merkitystä – vauvakinhan sen jo tietää.
Perheen sisäpiirin vitsiksi muodostui kasvatustavoite: kasvatan sinua Ruotsin hovia varten. En ollut hullu enkä humalassa. Tämä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että ihmisen varantoon kuuluu selviytyminen monenmoisista tilanteista. Ukki opetti purjehdusta, itse opetin pukeutumista ja ruuanlaittoa; isä sai puukon ja hevosen pysymään hyppysissä. Golffaaminen jäi opettamatta. Se kai korvautui laskuvarjohyppy – harrastuksella lukioaikana. Paljon ja monipuolisesti ja iloisesti haastaen hyppyjä tuntemattomaan, että ei jää tiukan paikan tullen sanattomaksi eikä avuttomaksi. Pussi päässä kasvaminen tuhlaa aikaa ja voimavaroja. Mutta miksi juuri Ruotsin hovi. No, se tuli siitä syystä, että päätimme rikastuttaa ja kauhistuttaa lapsemme elämää tuuppaamalla hänet melkein ummikkona ruotsalaiselle ala-asteella. Mitä taakseen jättää, sen edestään löytää: här dansar herr kurka …
Tänä päivänä puhutaan paljon erilaisista lukutaidoista. Kaikki alkaa kuitenkin siitä, että oppii kirjaimet ja äänteet ja tietää, miten päin kirjaa tai konetta pidetään käsissä lukutilanteissa. Heikki luki Henriikalle satoja, sanoisimpa tuhansia sivuja laadukasta lasten ja myöhemmin nuorten kirjallisuutta. Köllötimme kaikki kolme samassa sängyssä nauraen, itkien ja jännityksestä täristen. Kirjat valittiin huolella klassikoista sen ajan tärkeimpiin laitoksiin. Kielestä pidettiin itsekin huolta. Heikki oli mestari stilisoimaan tekstin sellaiseen muotoon, että rumia sanoja ja epämiellyttäviä asioita ei juuri päässyt lipsahtamaan. Samaa linjaa jatkoi Isomummo. Henriikka käänsi korvasta ja mummo aloitti pölinäpöntön lähetyksen. Sinikello ja Lemmikki seikkailivat kasvun suhteen valituissa tärkeissä asioissa valistaen ja opettaen. Niin, sivistys siirtyy kasvamalla ja mallioppimalla. Jokainen antaa omastaan. Siitä sitten sisältöä voi haastaa ja kehittää oman halun ja voimavaran mukaan. Vain elämää, ei sen enempää!