OLEMME ULKOISTANEET OMAT LAPSEMME Koskaan aikaisemmin lasten ja nuorten ympärillä ei ole hyörinyt niin paljon erilaisia osaajia kuin tänä päivänä. Siitä huolimatta nuoret voivat huolestuttavan huonosti. Syrjäytymisestä ja masennuksesta on otettu pikakaista jengiytymiseen, riippuvuuksiin ja väkivaltaan. Koko yhteiskunta on aktivoitu hoitamaan asiaa ja siitä huolimatta tilanne pahenee koko ajan.

Nuorten maailma on muuttunut merkittävällä tavalla. Kun joku asia on pielessä ja väärin, hänet tuupataan jonkun vieraan ihmisen autettavaksi asiantuntijuuteen vedoten. Minulla on paha olla! Käypäs juttelemassa terkkarille tai kuraattorille! Miksi vieraalle? Miksi ei omille vanhemmille? Tai isovanhemmille tai kummivanhemmille, joilla on tuttu ja turvallinen side lapseen. Tai ainakin pitäisi olla. Nyt on käymässä niin, että poliisista tulee nuorisotyöntekijän ohella sijaisvanhempia. Puuttuessaan rötöstelyyn he tulevat olleeksi enemmän lähikontaktissa nuoren kanssa kuin pitkää päivää painavat vanhemmat. Vanhempien väsymys ja voimattomuus on vienyt vieläkin pidemmälle. Monet vanhemmat pelkäävät jo omia lapsiaan ja heidän oikkujaan ja väkivaltaisuuttaan.

Ahdistuksesta on sen kaikissa olomuodoissa tehty sairaus, jota voidaan hoitaa. Ei se niin mene! Nuorten pitää oppia, että jos kaveri pettää ja jättää – niin voi käydä ja se totisesti koskee. Pitää olla aikaa kulkea rinnalla ja lohduttaa. Ihmissuhteet perustuvat vapaaehtoisuuteen. Rakkautta ei voi pakottaa. Sitä voi vain odottaa ja jokainen kohtaa sen kyllä! Pilleripelastus vie ojasta allikkoon eikä nuori opi perusselviytymistaitoja.

Eivät edes päättäjät uskalla sanoa ääneen, että missä ovat vanhemmat ja isovanhemmat. Vasta todettiin, että nuorisotilojen aukioloa pitäisi pidentää puoleen yöhön, koska kaikilla ei ole turvallista kotia, mihin mennä. Vanhemmista pitäisi ottaa niskalenkki. Miksi kotien ovet eivät ole auki omille lapsille ja heidän kavereilleen? Ennen olivat! Eri juttu on, jos kotona vaivaavat riippuvuudet ja väkivalta. Ovatko isovanhemmatkin vaikeuksissa. Se nyt vain on niin, että kun lapsen saa, saa samalla elinkautisen. Isovanhemmat. Pois Espanjasta huolehtimaan aikuisista lapsista ja heidän jälkeläisistään. Meitä vaivaa vaarallisuuteen saakka oma mukavuudenhalu! Meillä ei ole niin paljon osaajapula kuin läsnäolemisen pula. Avun ja läsnäolon kulttuuri kasvaa ja voi hyvin vain siinä maailmassa, jossa näytetään esimerkkiä.

Koulun digitalisoituminen ei ole pelkästään hyvä juttu. Mihin kasvatusta tarvitaan, jos opetus ja tehtävät ja niiden oikeat vastaukset tulevat tietokoneelta. Opetuskeskustelut niiden moninaisissa muodoissaan ovat korvaamatonta vuorovaikutusta ja ajatusten ja kokemusten vaihtamista reaalimaailmassa. Koulupäivä räplätään älylaitteella, kotona puhelimella … Pitemmän päälle muotoutuu mielikuva elämästä, jota voi joko deletoida tai ohjelmoida oman mielen ja maun mukaan. Realiteetit hämärtyvät ja syy-seuraussuhteet katoavat.

Koteja ja niiden vanhempia ja lapsia ja nuoria vaivaa kaikkia perusturvallisuuden tunteen häviäminen. Olemme niin kovin turvattomia ja haavoittuvia. Kaikilta näyttää puuttuvan se turvapaikka, josta saa varauksetta rakkautta ja huolenpitoa. Juuri sitä mitä eniten kaipaamme ja tarvitsemme. Olemme ulkoistaneet rakkauden pornografialle. Olemme hyljänneet rakastavan Isän Jumalan tasa-arvolle ja demokratialle. Mutta mikään ei estä tekemästä korjausliikkeitä. Tarvitaan vain sisäistettyä halua vaivannäköön ja parempaan tulevaisuuteen. Lapsi tarvitsee vanhemmat. Heitä ei voi korvata parhaimmillakaan asiantuntijoilla!

Jaa tämä sivu