426

10.03.2024

PELASTAUTUKOON KEN VOI

Kirkolla on taas meneillään merkilliset kiemurat. Se kun ei millään tahdo löytää toimintamallia samaa sukupuolta edustavien ihmisten vihkimiseen. Päivi Räsänenkin oikein jyrähti. Kirkon johtohan ei sitä teekään missään olosuhteissa – ainakaan toistaiseksi. Hyvä tavaton. Piispainkokouksen kirkkojärjestystä ja sen muutosta pohtiva kokous on puun ja kuoren välissä. Pappi saa päättää, vihkiikö vai ei, mutta seurakunnan on joka tapauksessa osoitettava pappi vihättävälle parille. Melkoinen eipäs-juupas toimintamalli. Mutta niin se vain on, että niin kauan kuin kirkko uskottelee toimivansa Jumalan mielen mukaisesti, siis Raamatun Sanan varassa – syntyy sekaannus, ellei se uskottavasti toimi niin Jumalan ja Sanan näkökulmasta katsottuna. Sekaannus on kautta kirkon historian ollut keino ohjata ihmisiä oikealle tielle parannusta tekemään.

Tämä kysymys vie kirkkoa yhtä tukalaan tilanteeseen kuin valtion velka ja rahan puute. Jos kirkko vihkii samaa sukupuolta olevat avioliittoon (kuten laki sallii), alkaa kirkosta eroamisen aalto. Tai ainakin sitä pelätään mitä todennäköisimmin kauhukuvin. Ja jos ei ole seurakuntalaisia, ei ole veromarkkojakaan ja virkatyötä tekevien palkka jää maksamatta. Kirkko ei löydä kahden pyllistyksen vapauttavaa tekniikkaa: että siis molempia puolesta ja vastaan osapuolia voitaisiin miellyttää. Aina on käymässä niin, että kun toiselle kumartaa, toiselle pyllistää. Kirkon on nyt taloudenkin takia mietittävä, palveleeko se lähimmäisenrakkaudesta vähemmistöä vai pelaako se enemmistäedustajien pussiin. Joku kuitenkin älähtää, se on varmaa se.

Ei tässä ole mitään hätää! Luterilainen kirkko ei edusta Jumalaa maan päällä. Se edustaa vain itseään ja yhä vähenevässä määrin kulkee alkuinspiraationsa, Raamatun Sanan mukaan. Kirkosta on tullut varsinainen multitaskaaja: ihmisiä on saatava sisään keinolla millä hyvänsä. Eikö jo tule ymmärrys, että ihmisen sydäntä ja toiminnan tarvetta ei voi liikuttaa kuin Jumala yksin. Siksi on tarkoin katsotta ja kysyttävä, mitä mieltä Jumala on päätöksistämme. Jumala ja Hänen Pyhä Henkensä jättää sellaiset paikat, joissa ihmiset varoituksista huolimatta eivät tottele, että nyt meni pieleen, tarvitaan täyskäännös.

Älä kuvittele saavasi taivaspaikkaa tukeutumalla kirkkoon. Kirkko ei pelasta ketään. Yksin Jeesus voi pelastaa! Siksi meidän ei pitäisi huolehtia niin paljon kirkon tilasta kuin ihmisten pelastumisesta. Kirkko vetoaa kasteen armoon; eikä kaste pelasta ketään taivaaseen. Kaste on ihana Jumalan asettama asia, mutta ei pelastuskysymys. Kirkon kannalta se on muuttunut kirkkoon sitoututtamiseksi, ei muuksi. Johannes Kastaja ei ollut kirkonmies, hän oli Jumalan mies ja kastoi ihmisiä parannukseen!

Häät ovat ihmisten mielissä riittävä peruste kuulua kirkkoon kirkkohäiden ihanan tunnelman takia.

Kuinkahan moni kirkkohäillään hakee Jumalan siunausta ja monettako kertaa. Jumala on mukana myös siviilivihkimisessä. Kysymyksessä on ihmisen ja Jumalan välinen suhde. Jos suhde on elävä ja ihmiset pyytävät Herraa sinetöimään myös toisiinsa sitoutumisen, tapahtuu hyvin ja oikein.

Kuolema on kolmas syy kuulua kirkkoon. Ja koska kuolema on niin kalma sana, moni haluaa hoitaa tilanteen siihen varautuneiden ihmisten kanssa. Kuulkaa; Jumala hoitelee kaikki ihmiset, ne, jotka tekevät viimeisen matkan arkussa, ne, jotka villieläimet raatelevat, ne, jotka pommit ja kranaatit sinkoavat sinne tänne. Jumala hoitelee kaikki ihmiset! Kuoleman pyhyys syntyy Jumalan läsnäolosta – ei ihmisten toimituksista. Ja vielä, jos sallitaan, kuollutta itseään tuskin enää kiinnostaa, kuka loppujen lopuksi on saattojoukossa – kunhan Jumala ottaa vastaan.

Niinpä kysyn: miksi kirkko pitäisi pelastaa. Se ei pelasta ketään! Vain Jumala Jeesuksen sovitustyön kautta pelastaa jokaisen Häneen turvaavan ihmisen. Monille kirkko on rakas ja rauhoittava paikka sen perheelle antamien tilaisuuksien takia. Vai monestiko olet kuullut ihmisten kiittävän kirkkoa kahvipöytäpuheisa siitä, että se synnin synniksi julistamalla teki leveämpää tietä taivasta kohti.

Pahoin pelkään, että kirkon tie kiumuroituu. Vaikka nuoret nyt entistä enemmän liittyvät sen toimintaan, on tehtävä tarkka tili siitä, ollaanko etsimässä Jumalaa ja Jeesusta vai vain mukavaa ja turvallista yhdessäoloa.

Miten kirkolle käy? Arvelen näin! Se ei kuole eikä häviä. Nyt on jo maailmassa selvät sävelet ekumeenisen maailmankirkon järjestämiseksi. Suomessakin kirkko liittyy siihen ja elää ja porskuttelee kuten ennenkin. Kukaan ei kanna huolta siitä, mitä Taivaassa asiasta ajatellaan.

Ja jotta kukaan maailmankirkon jäsenistäkään ei enää pääsisi mitään kummastelemaan, tehdään taas uusi Raamatun käännös, joka on jokaisen mielen mukainen ja josta kukaan ei loukkaannu. Varalta poltetaan vanhat laitokset vaikeine hapatuksineen. Ja taas on syntynyt sukupolvi, joka suvun perintöuskonnon mukaan käyttää tottuneesti kirkon tarjoamia palveluja kyseenalaistamatta mitään purren ja niellen kaiken, mitä tarjotaan. Ja koska Raamattu on muisto vain sen alkuperäisimmästä merkityksestä, ei edes Sana voi ketään herättää. Missä on siis toivo ja mitä pitäisi tehdä? Tämä on ainakin varmaa. On rukoiltava, että Herra herätä meidät! Vain Jumala voi antaa sellaisen synnintunnon, että kiireesti tahdomme kaikin keinoin päästä pahasta ihanan armon ja anteeksiannon kautta Jumalan valtakuntaan.