Isomummoltakin putosi sukankudin käsistä, kun aamukahvilla ryhdyin kertomaan aamuöisestä melskeestä. Viiden hujakoilla heräsin kuin peipponen ja huomasin järjesteleväni Suomen valtion budjettia. Minulla ei tosiaankaan ole aina ollut turhat luulot itsestäni, muttta tällä kertaa kaikki kyllä tiesivät, että nyt ei ole tuijatyttönen omimmilla alueillaan. Siihen isomummo sitten, että lapsikulta, ei kai sinulla ole kovastikin kuumetta … Ei ole! On vain tolkuttoman suuret ajatukset itsestäni.

Enkä tietystikään voinut olla ajattelematta ääneen! Ajatelkaa nyt. Meille sanotaan, että Suomessa eletään markkinatalouden ehdoilla. Ja siihen iso minä, että joskus on kai elettykin, mutta pikku hiljaa ollaan siirrytty avustus- ja tukitalouteen. Ja nyt en millään muotoa puhu sellaisista kansalaisista, joista meidän kohtuuden nimissä on pidettävä huolta. Mutta puhun kyllä monista tahoista, jotka vuosia ovat nauttineet kuin Manu iltasestaan itsestään lankevia tukia ja avustuksia. Näistä rahoista on tullut saavutettu etu, josta ei mekastamatta ja uhkailematta luovuta.

Sotemenot ovat neljäsosa koko budjetista ja niistä on huolehdittava. Pikkuviilausta on tehokkuuden nimissä tehtävävissä, mutta muuten tuo potti on vain maksettava. Hallinnollinen lääkärituttavamme totesi jo vuosia sitten ykskantaan, että kyllä Kyssikin toimii pari kuukautta ilman yhtään potilasta ennen kuin joku panee merkille, että tässä on jotakin outoa. Lääketiedekin on minusta kaukana, mutta luottamusta laittaisin peliin. Jos terveyskeskus tekee tutkimukset ja kokeet tässä ja nyt ja potilas siirtyykin siinä samalla erikoissairaanhoitoon – aloitetaan kaikki alusta ihan niin kuin verikokeen tulos muuttuisi radikaaalisti parissa tunnissa. Ensin sairaat ja lapset ja vanhukset, vasta sitten säästöt ja aikuiset suomalaiset.

Miksi valtio kylvää tukia ja avustuksia solkenaan. Eikö voitaisi ajatella, että halvat lainat olisi monesti parempi vaihtoehto! Maatalous ja huoltovarmuus on oma lukunsa. Niin kauan kuin tilat eivät saa oikeata korvausta työstään, on apua annettava. Sama koskee luonnonmullistuksia, joille maaseudun väestö ei mahda mitään.

Jos kerran elämme markkinataloudessa, eikö urheilun, taiteen ja muun kulttuurin pitäisi tulla toimeen omillaan niiden kuluttajien varassa, jotka palvelua käyttävät. Miksi kahvila on yrittäjyyttä ja museo valtion avustamaa toimintaa? Jos munkkikahvit vetoavat enemmän kuin museon näyttely, oi voi, tarttee tehdä houkutteluponnistuksia – niinhän yrityksienkin on tehtävä. Vanhalla munkilla ja kahvilla kaatuu kahvilakin. Ja sitä en hyväksy, että aikuisten urheilua tuetaan lastenkin kustannuksella. Aikuiset hankkikoot sponsorinsa ja lapset harrastavat yhteisin ponnistuksin. Politiikka saa ajatukset kierroksille. Puoluetuista jaksetaan jankuttaa, mutta missä on se sankari, joka laittaa asian ruotuun. Poliittiset puolueet tulevat kyllä toimeen kannattajiensa varassa, jos ovat ahkeria ja aikaansaavia. Yrityksiä lainoittaisin, en juurikaan avustaisi. Ja jos elämä tuo toimintakulttuuriin rohmuja niin kuin nyt nuo sähköyhtiöt ovat – emme saisi suostua tuumaan. Demokratiaan kuuluu tasaus ja avustus vain niille, jotka eivät muuten selviä elämästä hengissä. Siitä olen ihan varma, että muualtakin voi leikata kuin työttömyysturvasta ja asumistuesta!

Minäkin ehdotan työryhmää. Ottaisin mukaan nuoria, aikuisia ja vanhuksia. Tavan tallaajia siis. Antaisin heidän käyttää punakynää ja keskustella siitä, mikä on tarpeellista ja mikä ehdollista, jos on varaa. Voisi budjetti saada uusia ulottuvuuksia. Kun poliitikot jauhavat asiaa samoin ajatuksin ja totutuin kääntein, syntyy samanlaista ja poliitikkojen omat edut turvaavaa budjettitoimintaa. Kun punakynää käytetään, on luvatonta ajatella, että montakohan ääntä menetän tällä toiminnalla. On uskallettava ajatella, miten käy suomalaisten, jos päätös on niin tai noin.

Meitä vaivaa myös mallimaan sydrooma. Suomalaisten ei tarvitse olla aina kauneimpia ja rohkeimpia. Pitäisi muistaa katsoa taakse ja eteen ja tähän hetkeen. Vihreä siirtymä niittää nyt jäätyneitä tuulivoimaloita ja palelevia kansalaisia. Ja avustamistakin kannattaisi tehdä rahavarojen mukaan. Koko maailmaa ei voi auttaa eikä maahan tulija saa elää leveämmin kuin vastaavassa tilanteessa oleva suomalainen. Ja kun maksan veroja, toivoisin, että saisin myös syödä!