15.01.2024

KEHOKULTTUURIA

Selfiet pitävät huolen kehokulttuurista – siis siitä, miltä me näytämme. Kehokulttuuria edeltää kehotietoisuus, jota jokaikinen tammikuu alamme pitää esillä mitä erinomaisimpine haasteineen ja vaatimuksineen. Haluamme uskoa harhaan, että kaksi kiloa vyötärönympärysrasvaa pois ja olemme paljon onnellisempia! Totuus on kuiten joka vuosi yhtä karu. Olen ollut tikkulaiha ja topakkaakin tekoa, mutta onnellisuuteen sillä ei ole ollut muuta tekemistä kuin kehokielteisyyden kasvaminen.

Miten kehokielteisyys kehittyy? Salakavalasti pienten asioiden saattelemana. Kysymyksessä on prosesssi, ei yksi ainut kauhukokemus. Ryhdyin oikein miettimään, milloin kehoyksityisyyttäni on loukattu. Onko tästä hyötyä? Ei ainakaan minulle, mutta historiallisine tapahtumineen niistä voi tähän päivään vääntää jotakin opiksi otettavaa. Monia toimintakulttuurejamme pitäisi tarkastaa. Kohottavatko käytänteet oikeuttamme omaan kehoon ja sen kaikenpuoliseen koskemattomuuteen, vai teemmekö tahtomattamme väkivaltaa. Meillä työskentelevät seksuaaliterapeutit. Pitäisikö alkaa kouluttaa kehoterapeuttejakin!

Kansakoulun terveystarkastukset nostavat ihon vieläkin kananlihalle. Meidät tytöt pantiin puolialastomina kylmään sementtiseinäiseen odotustilaan jonoon odottamaan vuoroamme. Miesopettajamme marssi jonoa edes takaisin ja vahti hartiat kuurussa seisovaa tyttöjoukkoa. Kurkistin takanani seisovaa tyttöä ja sipitin, että meitä ei kyllä saisi kohdella näin. Toverini katse kalpeni: hys, miten sinä uskallat sanoa tuolla tavalla. Nyt harmittaa, että en sanonut ääneen.

Eivät vanhemmatkaan aina osaa. Voimakastahtoinen äitini päätti, että nyt just tarvitsen D-vitamiinipläjäyksen auringosta. Olimme serkkujen ja muun suvun kanssa hiekkasärkällä uimassa ja aurinkoa ottamassa. Vaatteet pois Tuija. Itkua tuhraten heitin vaatteet ja yritin lymyillä. Sitten keksin, että minähän voin hautautua hiekkaan. Toiset aikuiset havahtuivat. Kuule, Tuija tuntee itsensä orvoksi ja kiusaantuneiksi, kun muilla lapsilla saa kuitenkin olla vaatteet. Myös pieni ihminen ajattelee ja tuntee!

Koulun liikuntatunnit ovat kasvattaneet monta kehoa joko kielteisyyteen tai positiivisuuteen. Olenkin kertonut kauhukokemuksestani, kun koko luokan, siis myös poikien läsnä ollessa opettaja pakkoväänsi minut volttiin sillä seurauksella, että pääsi paukku. Mutta suurempaa huolta aiheuttivat toki suihkuun menemisen vaatimukset. No suihkuun Tuija! Katsoin opettajaa silmiin ja kysyin, että voisinko puhutella ja kysyä jotakin. Tietysti. Olenkos minä nyt keskitusleirissä vai koulussa? Jos olen koulussa, ilmoitan mitä ystävällisemmin, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta mennä joukkosuihkuun toisten alastomien tyttöjen kanssa. Koen sen epämiellyttäväksi kaikin puolin enkä myöskään halua seisoa saippuavedessä, jolla toinen on pessyt itsensä. Jos taas olen keskitysleirissä, olen pakotettu alistumaan vallankäyttäjän valitsemaan kidutuskeinoon: pakkoalastomuuteen ja siitä seuraavaan traumaan. Mitä moisesta teatraalisuudesta seurasi. Opettaja asetti leuan paikoilleen, kääntyi kannoillaan ja jätti minut loppuvuodeksi rauhaan. Todistuksessa oli yhdeksän!

Olemme toistemme kehohämmentäjiä monissa kohdin, vaikka emme tarkoitakaan mitään pahaa.

Joskus jopa lääketieteelliset tosiasiat saattavat muuttua häirinnäksi. Lääkäri totesi, että teillä on poikkeuksellisen kiiteä rintakudos. No sitä iloa ei kauan kestänyt. Seuraava tohtorismies naurahti, että tepä olette hauska rouva, mutta kyllä minun on nyt sanottava, että teillä on rasvamaksa. Muistan synnyttäneiden äitien salin. Kaikilta peitto sivuun ja polvet koukkuun. Lääkärinkierto alkoi koko komeudessaan. Levittäkää jalkoja. Oho, onpas ompeleita. Ja sitten seuraavan luo. Lääkäri saattoi myös koskettaa potilasta asiantuntevasti tarkemman näkymän saadakseen, mutta käsiä ei pesty seuraavaa potilasta varten.

Kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin! Miten pääsen pakoon riparileirin saunaa, tinttaanko korvapuustin vai väkevästi leukaan yllättävää pakaranpuristelijaa. Onneksi meetoo on tullut avuksemme ja nykyisin ei tehdä enää noita kertomiani historian virheitä. Me teemme kuitenkin uusia tämän ajan virheitä. Silmät auki siis – mikäli haluamme kaikkien ainakin aika ajoin tarvitsemaa kehorauhaa.

On harvinaista herkkua saada hieroja kotiin. Ensimmäinen kohtaaminen on haasteellisin. Voi anteeksi, kun käntapäähän jäi kovaa nahkaa. Voi tuossa on arpi ja tuossa luomi ja makkara. En kai vaan haise pahalle! Kuule, et voi olla tosissasi, Tuija.