502

24.07.2024

TIPO TIPO

Minua vaan jaksaa naurattaa sama vanha vitsi: Kuopion kieppeillä on paikkakunta nimeltä Pöljä. Asiakas huikkaa linjuriin mennessään kuljettajalle, että paljonko maksaa Pöljälle. Kuski sen kummemmin ajattelematta, että kaikille on sama hinta. Heko heko!

Nytpä siis seuraa pöljäläistä puhetta. Minulla on näet kanatrauma. En ole tarvinnut tämän ongelman kanssa kalloon kurkkijaa, mutta siedätyshoitoa kyllä. Kun on asunut kaksikymmentä vuotta kartanon pihalla taapertavan kanalauman kanssa – tietää tipo tipotukset. Tässäkin tarinassa on loppuhuipennus. Jostakin syystä viimeisimpänä kesänä tällä alueella kotia pidettäessä kanalauma vaihtui yltiöoikulliseen parin kymmenen kukkopojan laumaan. Hirveitä terroristejä! Käsitin siinä hetkessä, miksi ranskalaiset eivät syö kanaa vaan kukkopoikaa viinissä. Kirvestä hamuilin itsekin. No, joka tapauksessa huipennus tuli ja luuta jäi. Kanat olivat kunnioittaneet porrasluutaa ja hus huudahdusta. Näille koltiaisille luuta oli lentämistä varten. Täystuho! Ne lensivät kirssikkapuun ja luumupuun hedelmällisille oksille. Viinimarjat ja tietysti mansikat olivat jo menneet anhaisiin nokkiin kaikki tyynni. Mikä nokilta säästyi, se tuotoksilla tärveltyi!

Vanhana kanakonnana olisi siedätyksen pitänyt olla kohdillaan. Sitten uuden kodin naapuriin päättivät hankkia kanoja. Heikki auttoi ulkotilan rakentamisessa, että eivät varmasti kaakattajat karkaa. Siinä oli puolisorakkauden suuri näytös. Seitsemän kirjavaa neitoa opettelee tekemään ruskeita munia ja minä siedätyn, kiukiuttelen ja siedätyn. Annan uskollisesti hedelmää tihkuvat meloninkuoret ja muut muruset. Kaa, kaa itsellenne. Kananeitosten munat ovat tuoreen ruohon takia niin keltaisia, että käyttäjä luulee sahramia ruokaansa laittaneen. Nam! Kunhan pysyvät tarkasti niille varatussa tilassa.

Arvostan jo sitä Raamatun kertomusta, missä Jumala toteaa, että Hän haluaisi koota ihmiset siipiensä suojaan kuin kanaemo poikasensa. Suojaan kyllä, kiitos – mutta että kana.

Olkoon vertauskuva mikä tahansa, suojelua me kaikki tarvitsemme – konkreettista ja yliluonnollista suojaa. Minä tulen turvaan Herra ja tuon rakkaat kulkijat mukanani. Kiitos, että otat vastaan!

Pientä hämminkiä lähetyksessä, kun kanoista puhutaan. Helteen hellittämättömässä otteessa tekee Heikki talven lämpöä rakkaitaan varten. Kylmä kivennäisvesi ja päähän pälkähtänyt joululaulu kiitokseksi, mutta pöljäläisin sanoin: Rakkahasti käypi askeleet, papan hommat on niin kiireiset; pilkkeet päätyy pinoihin, tilat täyteen tietenkin – ja on hyöty sentään! Ei huokailla helteessä, koska kohta kalistaan kylmässä.

Ja siitäpä tuli mieleeni tämäkin vanha juttu. Naapurin pikkulikka talon emännälle: minä tulin hakemaan sitä kannoo, sitä kukkoo! Mitäpä olisit antanut hakijalle. Oikea asia olisi ollut kanna-niminen kukkakasvi, ei kana eikä kukko. Kas Savossa ollaan!

Viisikymmentä avioliittovuotta piti kulua ennen kuin Heikki tunnusti tämän! Minäpä olen muninut munan. Että helle vai väsymys? Olen, olen! Kansakoulussa osallistuin taikurin ohjelmaan. Kun aikani kaakatin kumarassa, otti taikuri munan hihastaan kuin itseni munimana. Ja taputuksia tuli!