06.12.2023

KONSTIT OVAT MONET

Kyllä on pisatuloksissa pitelemistä! Suomi on sivistyskansa, jonka oppiminen yskii ja nykii. Tietääkö kukaan, mitä oikein on tapahtumassa? Taas puhutaan koko koululaitoksen kokonaisvaltaisesta uudistamisesta. Monesko kerta metsikköön! Pahin virheemme on se, että päädymme aina sovellusosassa painottamaan menetelmiä. Onko lusikka merkityksellisempi vai se tosiasia, että saa sopan syödyksi. Monilla erilaisilla tavoilla päästään yhtä hyviin lopputuloksiin. Kysymys kuuluukin, hyväksymmekö sen ja olemmeko valmiita kohtaamaan uudenlaiset haasteet, jotka eivät tasapäistä. Koulu ei saa mennä halpaan ja helppoon: kaikki oppivat samat asiat samalla tavalla ja samassa tahdissa. Paperilla laadimme huikeita tavoitteita ja suunnitelmia. Kun uudistukset tuodaan arkeen, koulutodellisuus vie aina voiton, eivät suopeat suunnitelmat. Kaikki kielteiset asiat eivät ratkea resursseja lisäämällä. Uusia ulottuvuuksia ja voimavaroja tulisi löytää yhtä hyvin opettajista kuin oppilaistakin. Ja hyvä on muistaa sekin, että joskus muna neuvoo kanaa!

Voitaisiinko edes yrittää unohtaa ahdistuksen kaikkitärvelevä voima. Olemme nyt saaneet tietää, että lapsilla on matematiikka-ahdistus. Jos ei opi eikä osaa, syytä ei voi laittaa matemaattisen ahdistuksen piikkiin. Ja mitä se edes on? Sitäkö, että ahdistaa mennä matikan tunnille, kun homma ei ole hallussa. Tässä tapauksessa olen itse urheiluahdistuksen elävä esimerkki! Ulkoilin ja urheilin omalla ajallani, mutta koulun urheilutunnit todella ahdistivat. Aina säntäilevä kiire paikasta toiseen hikisenä ja stressaantuneena. Jotakin vikaa touhuilussamme on, kun suksi ei luista koulussa, mutta kotosalla kyllä kilometri toisensa perästä. Milloin opitaan, että kaikenlainen ahdistus ei ole lupaus luopumisesta – vaan yksinkertaisesti merkki siitä, että nyt pitää tehdä töitä vähän enemmän.

Olemme oppineet kohtaamaan erilaisuutta ja tunnustamme, että oppimistapoja on monenlaisia. Tämä ei riitä, mikäli erilaisuudesta muodostuu vaiva ja lisäuurastus opettajan omassa päässä. On tehtävä erilaisia kokeita ja ohjattava monimuotoista, liian usein liian suurta luokkayhteisöä, että erilainen lapsi saisi tarvitsemansa avun. Kyllä tämä sujuu. Yhtä aikaa ei opettajaa saa kuitenkaan kuormittaa lukemattomilla ja loppumattomilla oppilashuollon tehtävillä. Opettajille on käynyt kuin lääkäreille. Asiat, jotka eivät ole toisarvoisia, mutta eivät focuksessakaan, kuormittavat niin, että mikään tehtävä ei tule oikein kunnolla hoidetuksi. Ja kunnolla tarkoitan sitä, että opettajakin tarvitsee onnistumisen kokemuksia varsinaisessa opetustyössään. Ne lääkärit, jotka ovat saaneet avukseen hoitajan oikeaksi kädekseen lienevät onnekkaimmat. Poliitikoilla on henkilökohtaiset avustajansa! Opettajat tarvitsevat omansa tai sitten oppilashuollon työt on uudelleenorganisoitava niin, että luokanvalvoja voi olla iloinen ja turvallinen aikuinen, mutta ei paperitöihin ja Wilma-viesteihin hukkunut henkensä haukkoja.

Kaikki lapset ja nuoret tarvitsevat tänä päivänä erityishuomiota. Olipa kysymyksessä autismin kirjo, älykkäät, sosiaalisesti haasteita tuovat tai rajoitteiset – mitä ikinä onkaan – kaikkia pitäisi voida tukea yksilöllisesti. Tämä ei onnistu muuten kuin tarpeeksi pienissä opetusryhmissä! Ja nyt olemme tuhonneet pienet kyläkoulut ja satsanneet suuriin yksiköihin ja pitkiin ja kalliisiin kuljetuksiin. Miten peruutamme säästövaatimusten kanssa?

Erityisen huolissani olen lasten erityislahjakkuuksien suhteen. Arjen hulinassa nämä jäävät usein huomaamatta ja niitä saatetaan pitää myös negatiivisesti poikkeavina asioina. Erityislahjakkuus on lapselle arjen tosiasia. Hän ei itse tiedä olevansa erityinen positiivisella tavalla. Tämän takia lahjakkuus ei saa kasvun aineksia. Lapsi aistii ilmapiirin ja saattaa pahimmassa tapauksessa yrittää piilottaa oman erityisosaamisensa. Mitä haaskausta ja hukkaa vain sen tähden, että on kiire, melu ja rasittuneet ihmiset. Ja liian tunnontarkat opettajat, jotka eivät uskalla ronskisti karsia lisälievekkeitä. Ei koko oppikirjaa ole tarkoitus opetella! Opettajan ammattitaidolla katsotaan, että perusteet tulevat hoidetuiksi ja sitten kukin voi lisäopiskella oman tarpeensa ja halunsa mukaan. Jos tiedonhankintataidot ovat hanskassa, kukaan ei jää ilman vastauksia. Tukea, kertausta ja tarvittaessa lisähaasteita tasapuolisesti sopusoinnussa - turvallisessa ja terveessä oppimisympäristössä.

On ehdotettu, että siirtymäkohdissa tai ainakin yläkoulun päätteeksi pidettäisiin koe, jolla määritetään oppisisältöjen osaaminen, vähän samalla tavalla kuin ylioppilaskokeissa. Sanoivat ihan ääneen, että näin opettajat osaisivat prepata oppilaita päättökoetta varten. Hälytyskellot huutavat. Emmekö ole oppineet, että opettajat yrittävät ennakoida, mitä kokeen laatijat milloinkin keksivät kysyä. Tämäkö on tarkoitus? Ja mikä osa oppilaan elämällä on tässä näytelmässä? Tuhannen taalan kysymys on tässä; miten voisimme oppia iloisesti ja motivoituneesti! Yksi testi sinne tai tänne ei milloinkaan määrittele ihmistä ja hänen tietojaan ja taitojaan. Jos näin on, ei siihen siis pitäisi kasvattaakaan.