497

07.07.2024

NÄETKÖ PUNAISTA

Voihan riparit! Rippikouluinstituutio on Suomessa niin vanha ja vakaa, että oikein onnitella pitää. Nyt kuuluu kuitenkin kummia. Ihmissuhteet kärjistyvät leireillä ja tilanteet päätyvät lehtiotsikoihin. Ellei seksuaalisesta häirinnästä ole kysymys eikä päihteistä -tulee kyselleeksi, että mistäs moinen mittelö johtuu.

Luulenpa, että mikään ei nykyisin ole niin kuin ennen. On pakko tarkastella ja tutkia menetelmiä ja olosuhteita ja suhdanteita asioiden rinnalla ja takanakin. Poloiset papit joutuvat kohtaamaan sen, minkä opettajat kohtaavat joka päivä. Heidän on pakko oppia ensimmäinen läksy: jos nuori provosoi, ei vanhemman tarvitse provosoitua. Tällä tavalla pääsee jo varsin pitkälle. Nuori kohdataan aidosti ja arvostetusti kuulemalla ja käsittämällä, vaikka joskus luettavana onkin vain häiriökäyttäytyminen! Huumorin merkitystä ei saa aliarvioida. Hankaluudet eivät ole tarkoitettu henkilökohtaisesti otettaviksi. Moneen venkoiluun sisältyy elämääkin suurempia ihmiskohtaloita ja kysymyksiä, jotka odottavat hartaasti vastausten löytymistä.

Villakoiran ydintä ja vyyhdin sisintä etsittäessä kirkon on pakko auttaa pappejaan ottamalla huomioon kirkon muuttunut tila sen jäsenten keskuudessa. Miksi nuori tulee riparille, siis suuri osa heistä? He eivät tule oppiakseen kristillistä oppia – vaan kavereiden takia. Osa tulee velvoitettuna, osa vapaasta tahdosta. Joku vielä ajattelee kirkkohäidenkin mahdollistamista. Ensitreffit alttarilla jäävät kokematta ellei koulu ole käyty!

Rippikoulu on kirkolle mahdollisuus, jos vain löytyy sellaisia ohjaajija, jotka haluavat ottaa haasteen vastaan. Kristilinen oppi kiinnostaa niin harvoja, että kirkon on taloudellisesti kannattavampaa opettaa heitä vaikka yksityisesti. Sitä paitsi koulu kantaa jo pitkälle kortensa kekoon. On oltava sisältö ulkolukujen sijaan. Nuoren kanssa on kuljettava tietä Jumalaa kohtaamaan. Tämä edellyttää sitä, että pappi ei ole pelkästään kirjanoppinut leipäpappi – vaan Isän Jumalan työmies kaikella varustuksella. Papin tärkein velvoite ei ole leipoa kirkon osallistuvaa jäsentä. Tärkeintä on olla auttamassa synnytyksessä, kun Jumalan valtakuntaan menemiseen löytyy vähänkin halukkuutta.

Uskontunnustuksen osaamisesta ei ole mitään hyötyä, jos se jää vain toistetuiksi sanoiksi. Kokemuksesta tiedän, että uskontunnustuksen sisältö on niin vahvaa tavaraa, että sen käsittämiseen kuluu ihmisikä kasvuineen ja kipuineen. Kuka kertoo nuorille tien Jumalan syliin ja Hänen rakkautensa kohtaamiseen. Nuorikin tarvitsee turvapaikan ja levon tuskiensa keskelle. Näinhän ystävyyssuhteet yleensäkin syntyvät. Mukava ihminen, kiva kaveri – tahtoisin tietää hänestä enemmänkin. Sitten pala palata oppii uuden tuttavuuden elämänmeininkiä ja niitä hienoja juttuja, jotka kantavat ystävyyttä, toivottavasti ajasta ikuisuuteen asti! Uskon asiat ovat sellaisia, että emme voi odottaa saavamme valmista. On tyydyttävä keskeneräisyyteen ja luotettava siihen, että meitä viisaammat Taivaalliset hoitavat homman loppuun siinä, missä ovat sen aloittaneetkin. Justiinsa niin. Me emme kaipaa menetelmäpappeja emmekä viihdyttäjiä. Maailma tarvitsee sellaisia Hengen miehiä, jotka itse aloittavat päivänsä Herran neuvotteluista. Pappi kyllä tietää, että ennen muuta, pyydä viisautta. Sillä sitä on luvattu antaa. Pyydä myös rakkautta, sillä ilman sitä et jaksi itse etkä kestä taivalta niiden kanssa, jotka ammentavat osaamatta itse vielä jakaa omastaan.