AATTEEN IHMINEN! Tähän lausahdukseen lienee aikojen saatossa keräytynyt positiivista vakautta ja luotettavuutta. Ihminen ikään kuin tunnetaan paremmin, kun tunnetaan hänen aatemaailmansa! On yksi aate, joka saa ainakin meikäläisen kananlihalle: periaate. En voi arvostaa ihmisen sitä osaa, joka ihan vaikka vain periaatteesta tekee jotakin tai on jotakin mieltä. Periaate muuttuu perisynniksi, kiusanteonmakuiseksi, mystiseksi mahdollisuudeksi olla ajattelematta uudelleen tuoreesti ja terveesti. Jope Ruonansuu olisi parodioinut: aatteenihminen- kalkkis... aatteenihminen- jämähtänyt!

Kevään ja vapun aikoihin nousevat mieleen omat aikojen saaton aatteet: Se oli sitä aikaa, kun täällä meilläkin marssittiin punaiset liput auringossa liehuen. Voi sitä laulun ja soittokunnan soitannan voimaa! Miten lapsi voi vastustaa sellaista menoa kevätauringon kirkkaassa kilossa. Ihana kenkien kopina. Silloin sai luvan panna pikkukengät jalkaan ensimmäistä kertaa kesää odoteltaessa. Oli minullakin pikkukengät, tietysti, mutta kopinan suhteen voiton veivät serkun vanhat, kovettuneet, ruskeat monot. Ei ihme, että marssiporukan perille, sinne missä kauppalan lapset kipittivät – osui äidin sormikoukku! Mitä ne konttorissakin sanovat... Antavat pian lopputilin... Ja monot !! Siihen loppuivat marssit. Mutta aate jäi itämään. Kunnallisvaalien mainoksessa oli kuva pulleasta, turvallisen näköisestä miehestä. Äidin epätoivo. Puoliorpo tyttönen oli päättänyt, että tuon miehen matkassa asiat hoituvat. Siispä sinnikkäästi: äiti, äänestä Pekka Pantsua, äänestä nyt Pekka Pantsua. Ei äänestänyt.

Vanhemmat saavat ajatella, mitä lystäävät. Lapsen keksiliäisyydellä ei ole rajoja, jos elävää musiikkia haluaa kuunnnella. Kuusikymmentäluvun kauppalassa ei ollut festareita eikä juuri konserttejakaan. Koulun urkuhaarmooni vinkui ja vaihtoehtoisesti oli kammotus yksinlaulukokeessa ilman säestystä. Mutta Parsiusmäelläpä oli Pelastusarmeija. Etupenkkiin kiilattiin Markan – parhaan kaverin kanssa. Mikä rytmi, mikä poljento... Kitara ja rummut. Kyllä sydän sykähti. Mutta sitten tädit yhtenä päivänä kysyivät, että tarvitsisivatko tytöt vaatteita. Silmät kauhusta laajentuneina, vapisevalla äänellä, ei myö saaha. Karkuun oli sieltäkin juostava! Mutta syvällinen siemen jäi, ja kasvaa tänäkin päivänä.

Kevätkarkelot ovat pienet ja vähissä. Mutta ilmaista linnunlaulua riittää kaikille ja tirskuttajien kanssa ovat turvavälitkin kunnossa. Että terveisiä vaan terveisiä! Titityyyy

Jaa tämä sivu