855

04.02.2026

KULTTUURIKUMMAJAINEN

Aamuyöstä heräsin hurjaan pamaukseen. Koska tyttöpäänä minulla oli tilaisuus ampua isäpuoleni kaikenlaisilla aseilla pilkkaa – tunnistin äänen kiväärin laukaukseksi. Pistooli on pienempi ja haulikko matalampi äänilajiltaan. Kömmin ylös ensin katsomaan, että isomummo ei vain ole kumuroinut tai pudonnut vuoteesta. Siitä helpottuneena veskiin mars! Ja sitten salapoliisina: jos jotakin on sattunut, voin vastata, mitä kuulin ja mihin aikaan. Kello on nyt juuri 04.45 – ja meillä on patterikäyttöinen veskin seinällä. Olisivatkohan telkkarimurhat tehneet tehtävänsä. Hiljainen oppiminen taitaa olla tehokkaampaa kuin melskaamalla päähän ja toimintakulttuuriin laitetut mallit.

Savossa sanotaan, että kyllä nyt on ollut Tuppurainen Tappuraisen takkuumiehenä. Että siis kumpainenkin on jotenkin rutkanreissuilla ja joronjäljillä – jos se yhtään selventää sanonnan viitekehystä. Ja niinhän nyt on ollut ihan kirjaimellisestikin. Tuppurainen sai pitää tehtävänsä eikä enää juuri uhkailla syytteilläkään. Performance suoritettu ja jokin tappurainen päämäärä saavutettu. Kuka näistä poliitikoista menee takuuseeen. Jotkut jo jättävät laivan, sen kun on seilailu mitä sattuu ja mihin sattuu. Hyvin hallittu ja harkittu mediadraama on laskelmoitua esillä olemista!

Se on vähän kuin Will Smithin seikkailuohjelma: harvinaisen viidakkoheimon kanssa etsitään anakondaa ja paljon muuta. Ohjelman alussa varoitetaan kulttuurisesta alastomuudesta – huh hulluutta, kun jokaisessa telkkarisarjassa paljastetaan pintaa ja taituruutta milloin missäkin asennossa. No, tuskailu sikseen. Sitä katsojaa ällyytetään ihan olan takaa, kun dokumenttia tehdään hartiavoimin. Loppuasetemissa villimies muuttuu kansainväliseksi puhujapersoonaksi viidakkojen suojelun puolesta. Alastoman asunsa peittelemättömistä kätköista löytyy kännykkä ja kotihökkelistä GPS-antennivarustus. Että sillä tavalla viidakossa. Saman olen kokenut itsekin. Afrikan reissulla tapasimme masai-heimon edustajia. Kun aikansa olivat hyppineet ja tarjonneet helmikoruja ostettavaksi – paljastui pääroolia esittävä yliopistoa käyväksi heimopäällikön pojaksi. Oli kesätöissä kertomassa omasta kulttuuristaan maksaville asiakkaille!

Appiukollani oli tapana harmitella poikasten kolttosia. Että papin poika ja tekee sitä ja tätä luvatonto. Ajatelkaa nyt, että papin poika! Ajateltiin, että ei papin pojan käytös välttämättä muutu siitä, että isän pitäisi ainakin näyttää hyvää esimerkkiä. Pappeuskulttuuri ei piirry lapsen DNA:n, vain vähäsen toimintakulttuuria, jollei satu kapainakierre vanhemmuutta vastustamisen mielessä. Jokainen meistä antaa ”faijan kalkkiskulttuurille”

tuta jossakin elämänsä vaiheessa: ellei käytöksellä, pilkallisilla tuhahduksilla kuitenkin. No nyt Norjan kuningashuoneen ei niin siniverinen nuori pölläyttelee mainetta ja kunniaa ihan vastakkaisella tavalla. Että kuningashuoneen arvostettu jäsen ja käyttäytyy sopimattomasti ja rikollisesti! Tai ehkä juuri siksi. Kapinaa vai pahaa oloa vai virheellistä ylemmyydentuntoa, että voin tehdä mitä ikinä haluan seurauksista välittämättä. Maailmamme virhe piilee siinä, että jos olet tavoittamattoman korkealla yhteiskunnallisessa portaikossa – kukaan ei pysähdy kysymään, mitä sinulle oikeasti kuuluu ja tarvitsetko apua.

Minäkö arvostelisin tai pilkkaisin Jumalan sanaa. Pois se minusta! Mutta kun päivän sanana oli korinttolaiskirjeen rakkauden veisu, se, joka luetaan aina avioliittoa solmittaessa – hoksasin ensimmäistä kertaa ajatella, että siinäpä vasta vaatimusluettelo. Jos solmittava avioliitto vaatii minulta kaiken tuon, pitäisikö sittenkin jättää solmimatta. Pitkämielinen, eikä muistele kärsimäänsä pahaa … Kestää, sietää ja kärsii ja aina vain jaksaa rakastaa! Juu, siinäpä se. Ja jos totta puhutaan – eivät nämä vaateet kuulu vain avioliittoon. Ne kuuluvat liitossa oleville yhtä hyvin kuin liittoa välttäneille – meille kaikille. Vastuitaan tai velvollisuuksiaan ei pääse pakoon kulttuuria muuttamalla. Että nirhaamaan vain tätä rakkauden urakkaa. Onneksi on lupa pyytää voimia Rakkauden Päälähettiläältä.

Mitä ihmettä. Vuosikymmeniä hoitotyötään tehneelle kardiologille on pääsy lähes mahdotonta. Katselen ja kummastelen – miksi ja minkä ihmeen takia. Mutta totta on, että maaliskuun viimeisenä päivänä yritän viidennen kerran päästä vastaanotolle tapaamaan mitä kiitettävintä lääkäriäni. Kuukauden välein omalla paikkakunnallani tapahtuva erityisvastaanotto vaatii valmistautumista. Ensin sairastui lääkäri. Sitten olin juuri vastaanoton aikana itse kaksi kertaa kuumeessa. Neljäs kerta oli eilen. Ilmoittautuessani minulle sanottiin, että ei teillä ole täällä varausta lainkaan – nettivirhe. Uusi aika, viides sellainen taas kuukauden päähän. Kohta on kulunut puoli vuotta ensiyrityksestä. Mahtaakohan onnistua! Koetan pysyä kärryillä ajattelematta salaliittoteorioita.