Valon todellinen arvo näkyy vasta pimeyttä vasten. Oli ihmeellisen siunattu Lucian-päivän aamu. Isomummo hissutteli aamukahvipöytään ja ihastuksissaan lausahti: oletteko huomanneet, että valkea lintu on laskeutunut tuon kukan kukinnon latvaan. Toden totta! Orhidean ylimmäinen kukka oli kääntynyt juuri sellaiseen asentoon suhteessa ikkunasta tulvivaan valoon, että terälehdet muodostivat linnun, valkean linnun. Kristitylle valkea lintu symboloi lähes aina valkoista kyyhkystä, Pyhän Hengen vertauskuvaa. Jumala on läsnä!

Siinä tuikun tuikkiessa kilahti myös puhelin. Ainokainen oma siskonihan siellä muistutti olemassaolostaan. Ja totisesti ihana niin. Sisko oli avannut joulukalenterin, jossa päivän ravinnoksi luki: ylistetty olkoon ihminen, joka tuo valoa toistenkin päivään. Lause sai hänet liikkeelle. Ketähän minä voisin valaista?

Jumala puhuu tavalla ja toisella, sitä ei vain aina huomata. Minulle Jumalan kohtaaminen tänä aamuna puhui valon, valoisampien aikojen kohtaamisesta tai sitten siitä, että milloinkaan ei ole niin pimeää etteikö Jumalan valo läpäisisi sitä. Kun jumala sanoi nimekseen MINÄ OLEN, on Hän sitä pimeimmissäkin paikoissa!

Muistui ajatuksiin aika, kun oma tyttäreni kantoi Lucian valokruunua. Ilon ja ylpeyden kyyneleet siinä valuivat pitkin poskia. Piti ruveta pelkäämää, että kynttilä ei sytytä pitkin selkää valuvia vaaleita hiuksia eikä steariini polta sulaessaan päänähkaa. Liikutus on valtaisa voima, kun se saa kyynelvirratkin liikkeelle.

Olisipa meistä useampi valon kantaja – Jumalan valon kantaja. Rakkaus lähimmäistä kohtaan ojentaa siinä apua ja lohdutusta tuovaa kättään toiselle, tarvitsevalle, ja tulee lohdutetuksi itsekin. Lucian taruun liittyy myös kertomus, jossa nälänhätä kohtasi juuri sitä osaa Italiasta, jossa Lucia vaikutti. Ihmiset rukoilivat Jumalalta apua. Silloin pelmahti taivas täyteen viiriäisiä! Ja samana päivänä rantautui kaupungin satamaan suuri viljalasti. Odotetaan mekin rukoillen. Pelastus tulee usein juuri pimeimmällä hetkellä!