28.10.2023

TURVAÄÄNET

Nämä hälytyssireenien ja summereiden sukupolvet ovat tainneet unohtaa, että tähän tilaan on olemassa myös vastavoima. Isomummo lanseerasi ajatuksen turvaäänistä, elämän turvaäänistä. Enpä itse ollut tullut ajatelleeksikaan! Mehän suorastaan elämme näiden turvaäänien varassa! Että siis mitä?

Ajatelkaa nyt vauvaa, joka kuuntelee äidin nukutuslaulua tai tutun soittorasian sointia. Nämä äänet eivät unohdu milloinkaan. Ne ovat tuoneet ja ovat yhä turvallisuuden tunnetta tuovia äänimerkkejä. Soitamme ja laulamme omillekin lapsillemme juuri näitä samoja tuttuja säveliä. Mistä tiedän, että Heikille ei ole sattunut tapaturmaa? Ei tarvitse soittaa ja kysyä. Ellei moottorisaha laula tai naula pauku – kaikki ei ole kohdallaan. Jos kuitenkin niin tekevät, Heikki on turvassa ja hyvissä voimissa.

Paljon pienemmilläkin äänillä on suurta merkitystä. Huoneissa hiippaileva hiljainen pulputus kertoo, että Heikki häärii ja suunnittelee ja on jopa onnellinen. Oma hyräilyni ja paljaiden varpaiden narskahdukset parkettia varten kertovan Heikille puolestaan, että hyvin menee täälläkin. Hommat hoidossa! Näissä merkeissä olen oppinut arvostamaan myös aivastuksen ääntä ja vaikkapa vichyröyhtäisyä. Ai, anteeksi. Kaikilla näillä elämisen ja olemisen äännähdyksillä on sama tuttu ja turvallinen viesti – hän on olemassa. Lapsien kohdalla elämme samoin. Jos tulee äkkihiljaisuus, epäilyksemme heräävät. Itku ja kiljunta on aina tarkistettava, mutta elämisen ne kyllä merkkaavat takuuvarmasti. Yön pimeyskin täyttyy turvaäänistä. Kuorsaus, suoliston murina tai sointi. Juu, hengittää se! Lämminvesipullon pulpahtelu asentoa vaihdettaessa. Hyvä, ei ole kylmennyt lopullisesti! Nämä esimerkit mielessä pitäen arki avartuu ärsyyntymisestä. Mitä niiskutuksesta, raapimisesta tai maiskauksesta pienestä paukusta puhumattakaan. Turvaäänet: me olemme olemassa emmekä hävinneet minnekään!

Ihmeelliset äänet ja niiden maailma. Lapsuudesta muistan vanhan norjalaismiehen pohjoisen vuonon rannalta. Setä ajeli itse tuunaamallaan mopolla pärpättäen ja samalla äänekkäästi pierren. Muistan katsoneeni miestä lähes kauhun lamaannuttamana: mitkä kamalat tavat. Papparainen vain nauroi makeasti ja vastasi huudahduksella katseeseeni: älä tyttö pölkkä päästä paha ilma pois! Pois vaan, sitten hyvä! En kommentoi. Elämä on ehtinyt opettaa. Ja mikä minä olen arvioimaan sitä, millainen volyymi pörinää ja pärpätystä hänen omaisilleen on tuttua ja tarpeellista.

Pakko kertoa. Äänettömyys teki Heikille huvittavan kepposen. Hän tuli kaupasta ja katsoi kolmea ihmistä autossa viittiloimassa vimmatusti. Ensiksi Heikki tarkkasi, että ei ole vaara yllättämässä mistään. Ei ollut. Kun vaan viittiloivat, Heikki arveli tutuiksi, joita ei nyt juuri muista – ja päätti vilkuttaa takaisin. Yhtä iloisesti ja antaumuksella kuin autonkin väki. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan vilkutukseen millään tavalla. Eipä tietenkään. Heikille selvisi, että siinä kolme kuulovammaista vaihtoi päivän kuulumisia täysin tietämättöminä Heikin ajatuksista ja käytöksestä.

-Nostetaan hattua turvaäänille. Ynähdys ei kuulkaa ole merkityksetön. Se on aina enemmän kuin kaiken kattava hiljaisuus.

Juuri ennen blogini lopettamista, soitti tyttäreni. Kysymys yllätti, sillä hän ei voinut mistään tietää, millaisesta aiheesta olin juuri kirjoittamassa. No, tiedätkö äiti, mikä eläin kommunikoi diftongeja ääntelemällä. En taida tietää! Susi tietysti: auuuu … Jos vielä jatkan, juttu kääntyy äänisenaaltoihin. Apua!