558
26.10.2024
KULLATUT KEHYKSET – 07
Äidin häviäminen oli murheista ja hädistä suurin. Tätä tuskaa oli tietysti tukemassa monia muitakin huolia. Muistan petrolin hajuiset pääkääreet päiväkodin rutiineista: meistä lähdetettiin täitä oikein talkoilla. Istuimme määräajan rätit päässä kuin repaleiset turbaanit. Kukaan ei ollut nätimpi toista! Yhteishoitoa koettiin myös alppiaurinkolamppujen alla. Mustat lasit koko joukolla tekoauringon eteen hiljentyneitä mukuloita. Kalamaksaöljy oli kamalinta. Oikea rikos ja rangaistus, vaikka mitään pahaa ei olisi tullut tehtyäkään. Kalamaksaöljy oli näet pakko ottaa. Ja se otettiin aina jälkiruokalusikalla ennen kiisselin lipittämistä. Opin, kumpi puoli oli leipäviipaleesta se pienempi puoli – lapset osallistuivat näet välipalan valmistamiseen.. Se oli tärkeä juttu, koska sillä tavalla säästyi levitettä. Kun saimme juustoviipaleen silloin tällöin, riemu oli ylimmillään. Kunnan kasvatit!
Omassa lapsuudessani ei ollut tukiperheitä niin kuin tänä päivänä on. Mutta onnistuin saamaan sellaisen kuitenkin vain siksi, että Kautovaaran Terttu-tyttönen halusi työntää vaunujani ja leikkiä kotia. Syntyi ystävyys ja avunantosopimus koko perheen kanssa yksiselitteisesti niin, että apua saimme vain minä ja äiti. Muu osa tuesta oli silkkaa ventovieraan perheen sydämellisyyttä. Terttu leikki nukkeleikkiä kanssani: minä olin se nukke. Välillä tuli riitaa rusetin laittamisesta, se kiristi ja takut nipistelivät. Nätti mekko laitettiin yhteisymmärryksessä olihan se Aino-tädin, Tertun äidin ompelema iloksi ja avuksi pienelle orporaukalle. Sain myös kaksi tukiveljeä: Pekka oli Tertun vanhempi veli ja Jussi pahnanpohjimmainen. Pojat olivat mustasukkaisia Tuijan höösäämisestä, mutta alistuivat olosuhteeseen kunniakkaasti. Tapio-isä keikutti polvella ja rallatti Rovaniemen markkinoita ellei sitten soitettu kanteletta yhdessä. Tapio oli museonhoitaja ja siksi ymmärsi myös sen, että Tuijan lyyriset tuotokset oli syytä kirjata salaa muistiin. Katu on kaupungin suoli, jossa lintu lentää oksan päälle kiinni! Aika hienoa, vai mitä. Ja toisena päivänä. Lasten äiti komia on vinnissä pyykillä – hurhei, hurhei, hurhei. Jo vain kelpasi laulella. Aino täti paistoi leipää eikä voista säästelty. Uusi mekko ompeloitui jostakin verhon kulmasta ja taas mentiin nukkena Tertun kainalossa.
Se, että Kautovaaran perhe oli olemassa, antoi elämään korvaamattoman perusturvallisuuden. Jos tulee hätä, voit aina mennä Kautovaaraan. Niin sitten kerran meninkin, isompana. Asuimme jo Varkaudessa. Olin jättänyt kantamatta puut pienen kotimme pönttöuuniin. Arjen rasittama äiti oli väsynyt ja messusi kamalasti. Päätin, että minusta ei tykätä. Otin puolikkaan ruisleivän kainaloon ja ajoin linja-autolla Könönpeltoon. Sitä en muista, miten sain matkarahat. Hätä oli suuri, kun tyttöä etsittiin. Mutta sieltähän se Tuija lopulta löytyi kanteletta soittamasta Kautovaaran hyvästä turvasta.
Äiti sai syöpädiagnoosin, tosin virheellisen papereiden sekoittumisen takia. Mutta ei sitä silloin vielä tiedetty, kun alettiin etsiä minulle uutta kotia. Äidille oli annettu kolme kuukautta elinaikaa! Muistan, kun istuin Kautovaaran sohvalla. Minulle sanottiin, että kohta tulee setä ja täti sinua katsomaan. Ethän sitten itke Tuija! Tuli varkautelainen pappi vaimoineen, lapseton pariskunta. Kelpaisinko minä. Aino-täti ja Tapio-setä huolehtivat esittelystä, koska äiti oli hoitoa saamassa. En muista itkeneeni. Myöhemmin kuulin, että pappi itse ihastui ja olisi jo heti halunnut viedä tytön mennessään. Vaimo ei tykännyt. Sitä paitsi vaimon varaamat vaatteet eivät sopisi noin isolle lapselle. Se siitä. Onneksi äiti ei kuollutkaan!