26.03.2023

MONA TUIJA

Vanha luokkakuvani edellisessä blogissa kirvoitti palautteeseen. Siinähän sinä istut kuin Mona Liisa ikään! Kovasti kiitos! Muistan lukeneeni maailmankuulun taulun tutkimuksista, että itse asiassa taulussa saattaakin olla kahdet kasvot, ehkä miehen ja naisen tai molemmat tai jotakin siltä väliltä. Mysteeriä siis riittää sekä hymyssä että taulun maalaustekniikassa. Päätin nyt tehdä rohkean vedon, itselleni lähes poikkeuksellisen. Otimme kuvan Mona Tuija ja julkaisen sen nyt tässä. Olen ylittänyt piintyneen rajan, että valokuvaa itsestäni ei kerta kaikkiaan voi esitellä olenhan luonnossa kuvaan verrattuna mitä valovoimaisin henkilö. Heh heh! Tällä perusteella olen varma, että Mona Liisan mysteeri säilyy. Ehkä hänkin on aikanaan miettinyt, että tuntisittepa minut luonnossa.

Luokkakokousjärjestelyt ja ihmisten kohtaaminen vain enenevässä määrin lisäävät tunnekuohua.

Miten tämä prosessi on laukaissut eteeni sen kuolinelokuvan, jota kohta ajasta ikuisuuteen siirtyvät ihmiset tai vakavassa tapaturmassa olevat ovat joutuneet tai saaneet katsella. Elämä kulkee kuin nauhana edessä kerraten hyvät, huonot ja pahat! Sitten on aika siirtyä ajassa eteen päin tai iankaikkisuuteen. Jaaha! Ehkäpä tämä onkin elämän kevätinventaari. Hyväksytään, hylätään …

Olisipa hauska kuulla, tapahtuuko toisillekin samalla tavalla. Yhden asian käsitin. Nyt on sellainen elämänvaihe, että vaikutevajaus on ilmeinen. Kun saan otteen mielenkiintoisesta ihmisestä, taidan tahtomattani tukahduttaa hänet patoutuneeseen vuorovaikutustulvaani.

Olen oppinut, että jos joku asia tahtoo viedä mennessään syviin vesiin tai ilmalentoon, on hyvä levähtää hetki sellaisessa tunnetilassa eletyssä elämässä, että jalat lopulta ovat taas tukevasti maan kamaralla. Pakenin siis tyynelle järvelle, suurelle selälle ihanaan auringonkiloon. Tyttönen, mielikuvituksen ruhtinaallisista tarpeista tehty ehti kuin ehtikin kaapaista veneeseen ison kimpun rantalepän oksia. Punkkeja pelkäämättä hän kietoi kätöset lehvästön ympärille kuin aarteen saaneena. Oma paikkani oli joko perätuhdolla tai kokassa riippuen siitä, kuljettiinko mootorilla vai airojen varassa. Yleensä isäpuoli sousi, äiti istui rauhantuomarin ominaisuudessa keskituhdolla ja minä mielelläni perässä. Leikki alkoi. Jaaha. Saisinko lipun Pieksämäelle. Tottahan toki. Tuleeko yhteen suuntaan vai meno-paluu. Sopiva lepänlehtimäärä irroitettiin oksasta, reijitettiin tikulla ja ojennettiin rahaa vastaan asiakkaalle, heitettiin siis veneestä laineiden vietäväksi. Lipunmyynnin lomassa kuulin asiakkaiden keskustelua ja marmatusta. Pitääkö sen roskata koko vene? Ja koko Mustikkaselän tyyni pinta … Lepänlehtiä joka paikassa … Annetaan tytön leikkiä. Hei kuulkaa, teillä ei muuten vielä ole matkalippuja. Laitatko tästä äiti menemään soutajallekin halvennuksella. Nyt saa riittää, jos et heti paikalla heitä sitä lehtituhjoa pois, matka keskeytyy. Mitapä tuosta. Johan noita lippuja tuli myydyksikin. Laulanpa muutaman oman enkelilaulun ja sitten pidän oppitunnin luonnonsuojelemisesta näkymättömille oppilaille. Kuule sinä Sirpa Havukainen, nyt pitäisi ajatella Suomen suven suloisuutta eikä sählätä eväsleipäpaperin kanssa.

Kaikilla ajatuksilla on arvo! Vanhat ekologiset leikit pitäisi välittää tuleville sukupolville. Joitakin niistä on kerättykin, mutta mielikuvitusmaailma on vielä ammentamatta. Toimeen. Mitä tässä vielä tuppuroidaan ...