On se tämä elämä yhtä iloa ja alakuloa. Juuri, kun meikäläinen huomasi, että kaupan edulliset kukkapussit ovat mitä kauniimpia ja edullisimpia lahjakasseja kaikenlaiseen muistamiseen ja jakeluun sopivia – pilaavat uutiset ja ajankohtaisohjelmat mielialan. No hyvä puoli on se – on näet aina etsittävä se positiivinen näkökulma – että ovat edes ne. Kun tv-luvat sidottiin verojen keruuseen, muuttui ohjelmalaatikko uusintalaatikoksi. Jos katsojat saisivat äänestää maksamalla TV-luvan, olisivat kanavien sisältöä laativat ja suunnittelevat tuottajat hätää kärsimässä. Kun ei ole pakko itse huolehtia tuloksen tekemisestä, hiipuu halu ponnistella paremman ohjelmatarjonnan puolesta. Ja kyllä minä ihmettelen sitäkin, millaiseksi TV-ohjelmien tarjoajat käsittävät katsojien älykkyysosamäärät. Pelkkiä pelejä ja leikkejä ja kilpailuja: samat ihmiset ja julkkikset ovat vuorotellen vetäjinä ja kilpailijoina … Että ei vain kävisi minulle kuin aikoinaan radiohartauksien kanssa. Kun olin kuunnellut kolmisen viikkoa linnunlaulusta ja hiirenkorvista ilman hengellistä antia, kimpaannuin tarkemmin ajattelematta ja uhkasin radiota sulkemisella. Hätiköiminen on huono juttu, mutta mistä minä olisin voinut tietää ja erottaa, että tällä kertaa oltiinkin itse asiassa kuulemassa; etteristä pukkasi ihan oikea viikon luontoääni!

Kun nyt aloin marmattaa, antaa palaa vaan! Suorastaan riemastuin Marja Sannikan perjantaipuhelusta just ihan tässä näin. Rasismiaihe sai keskustelijat lähes tulkoon ilmiriitaan ja Sannikan lehtitietojen mukaan mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mutta katsoja kiinnostui. Ja tietysti häkeltyi, ei myötähäpeästä vaan asian monisyisyydestä. Meikäläisen lapsuus on suorastaan pilattuakin pilatumpi ns. N-saasteella: viittaan nyt suklaalla kuorrutettuun mousseherkkuun tinapaperikääreessä, korttipeliin, jossa häviäjä saa ei valkoisen Pekan, lakritsoihin, jotka erottuivat laatutuotteiksi juuri sillä oikealla kasvokuvalla. Viattoman lapsuuden ihania asioita, jotka saattelevat kitskalle pennin nalleja ostamaan. Nyt moisista mietteistä pitäisi tulla synnintunto. Olen muuten piilottanut melkein puhki pelatun Afrikan tähden vaikka aikomuksenani oli ostaa uusi joululomapäivien ratoksi. Meikäläinen säntäilee sovinnaisuuden takaa-ajamana! Olen vasta kuullut, en ole ehtinyt käsittää saati sitten toimia oikealla tavalla. Minulle ei kuuna kullan valkeana ole ollut vaikeuksia kohdata erilaisia ihmisiä. Aina on naurettu yhdessä ja löydetty enemmän yhteisöllisyyttä kuin erottavia tekijöitä. . Miksi sitten Sannikan ohjelma sai minut kananlihalle kauhusta? Löysin tutun tunnetilan historiasta. Luin nuorena tyttösenä kulttuurivallankumouksista, joissa ihmisiä nöyryytettiin, kun he eivät olleet osanneet omaksua oikeata tapaa toimia ja siihen kuuluvaa oikeata retoriikkaa. No, ohjelmasta opin tämän: mustaksi ihmiseksi itsensä ohjelmassa määritellyt aktivisti vaati keskustelukumppania käsittämään, että nykyisin kuuluukin käsittää toisen erilaisuus, pyytää anteeksi omaa rasistisuuttaan, että ei heti huomannut antaa tilaa toisen erilaisuudelle ja sitä rataa … Pitää siis ottaa esille ja olla ottamatta ja käsittää jollakin tavalla vastapelurin tarve joko korostaa erilaisuuttaan tai piilottaa se. Jos mokaat tässä, olet nuija tai tosinuija. Ja nyt minua huolestuttaa omakin asema. Olen näet hyvin tummaihoinen valkoihoinen. Ulkomailla olen ihonvärini takia tullut sekoitetuksi paikallisiin, viimeisemmäksi Kairon museossa, jossa kysyin tietä hautamuistomerkille. Konetuliaseella minua osoittanut vartia karjui, että enkö osaa lukea – arabialaista ohjetaulua – häh! Ei pyytänyt anteeksi, vaikka pahoittelin ja kerroin olevani suomalainen turisti! No, kotitorilla musta lapsi rattaissa itki katkerasti kunnes näki umpiruskean naamani: tumma iho sai lapsen tuntemaan tuttuutta ja turvallisuutta. Olin ylpeä ihostani! Ja vaihdettiin leveät hymyt!

Jaa tämä sivu