Ajeltiin tavanomaiselle kauppareissulle. Moottoritien molemmin puolin oli keltainen kukkameri! Jos olisin ollut ulkomailla, lienen ihmetellyt, mikä ihana, keltainen kasvi kaunistaa tien laitaa kilometrikaupalla. Täällä kotolassa totean ykskantaan, että jo on voikukkia. Kauneus silmänkantamattomiin olisi kuitenkin oikeuttanut iloiseen huudahdukseen: voi, kukkia. Yritän opetella arvostusta. Voikukka ei ole vain rikkakasvi, vaan pula-aikojen kahvinkorvike ja tämän päivän trendisalaattiaines kukintoa myöten. Kuka tietää, milloin kotoinen kukkamme on taas arvossa arvaamattomassa!

Voikukka ei siis runsaslukuisenakaan kaipaa psyko-sosiaalista interventiota! Nuorten kohdalla on toisin. Yhteiskunnalta peräänkuulutetaan nopeaa, varhaisen asteen puuttumista nuoria kurittavaan masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Mielenterveyspalveluista on huutava pula! Mutta nyhän on näin! Fraasi tai ei, toteamme, että koulu ei voi yksin kasvattaa lapsosistamme yhteiskuntakelpoisia, sydämen sivistystä vaalivia ihmisiä. Allekirjoitamme tämän: kasvatusvastuu on pääasiallisesti kodeilla. Ja niin pitäisi psyko-sosiaalisen interventionkin kohdalla olla. Nuoret ohjautuvat ongelmineen ensisijaisesti ammattiauttajien puheille. Kysyn? Milloin on käynyt näin? Missä on vanhempien apu ja turva? Kodit ovat nopean puuttumisen ensisijaisia toimintayksiköitä, tai ainakin niiden pitäisi olla. Oma äitini hoiti ahdistusta menestyksekkäästi iltalenkillä, voileivällä ja kuumalla kylvyllä. Jos paha mieli ja pelkotilat olivat oikein päällekäyviä, nukkui hän yön nuoren huoneen lattialla vartioimassa ja valvomassa jaksamista ja voimaantumista. Ei varmaan ollut mukavuusalueen ihanimpia asioita, mutta tehdyksi tuli ja ahdistus suli. Me tarvitsemme toisiamme ja vasta sitten ammattiauttajia. Ja on niinkin, että ihmisen elämään kuuluvat ajoittainen masennus ja ahdistus. Jos poikakaveri hymyilee toiselle tytölle, ahdistaahan se … Mutta silloin aikuinen kertoo, että kuule, rakkaus perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos poikakaveri tykkää toisesta, et voi tilannetta muuksi muuttaa. Sinua varten on varmasti olemassa oma sielunkumppani, joka voi pyyhältää luoksesi nurkan takaa milloin ja missä vain.

Naapuruston pikkunassikka käy iloiseksi opiksi. Kysymys on hyvästä käytöksestä melkein loppuun saakka ja totisesti toisesta huolehtimisesta! Poikakulta katsoi huolissaan tietä tallaavaa vanhempaa ihmistä, samaa, joka kertoi nauraen tarinaa toisille. Lapsi huusi kovalla äänellä: rouva, rouva, teiltä puuttuu housut ja on kova pakkanen. Rouva siihen, että kyllä minulla on ihan pitkät housut, ne ovat vain vähän niin kuin ihon väriset. Poikakulta kipitti kavereiden luo ja totesi kuuluvasti: hei kattokaa, tuolla menee yksi mummo, jolla ei ole housuja, mutta se ei usko minua!

Jaa tämä sivu