29.08.2320
MITÄ BONUSTA TAI LISÄARVOA
Kaikkien asioiden kanssa pitäisi tehdä alkukartoituksen varassa oletettu vastaus siihen, mitä lisäarvoa tämä tuo elämäämme. Matkan varrella on ehdottomasti pysähdyttävä tarkastelemaan, onko lisäarvoa tullut vai kokonaan jotakin muuta. Tämä ajatuksen juoksu alkoi uutisesta, jonka kuulin. Mutta alkuun siis kysyn, mitä lisäarvoa elämämme on saanut pride- liikehdinnästä? Onko pride-väki tullut autetuksi parempaan elämään suuntautuneisuutensa suhteen? Vai onko jokin mennyt mönkään, koska aina vain pitää marssia ja pitää asiaa mitä moninaisimmin vaatimuksin esillä? Näkyykö tilanteelle loppua, vai joudummeko me ja he kaiken aikaa käyttämään elämäämme kyseisen asian hoitamiseen ja näkyvyyden ylläpitämiseen? En ole pride. Mutta haluaisin kiinnittää ihmisiltä liikenevän ajan aivan johonkin muuhun – vaikkapa nyt huoltovarmuuden varmistamiseen. Seksittä elää, mutta leivättä ei.
No, uutisoivat kuulema, että Saksassa on päiväkoteihin ryhdytty laittamaan masturbointihuoneita lapsille – yksityinen tila yksityistä sukupuolista tyydyttäytymistä varten. Alkuarviointiin haluaisin liittää huomion, että jos kasvatamme lapset riippuvaisiksi masturbointitiloista jo päiväkodeissa, olemme tila- ja rahapulassa, kun tämä sukupolvi siirtyy kouluihin. Ei kai mielihyvää voi katkaista kuin seinään. Ja entäs sitten tuleva työelämä. Ovatko työnantajat varautuneet siihen, että tiloihin kuuluu masturbointihuone kaikilla varusteilla! Ja työaikakeskusteluissa lienee syytä miettiä, verrataanko kulutettua aikaa tupakkataukoon. Entäs jos polttaa ja masturboi säännöllisesti. Vähennetäänkö palkasta vai tuoko työntekijä sellaisen lisäarvon yhteisöön, että katsotaan läpi sormien. Anteeksi vain, että hymyilen. Millähän tavoin tarhan täti tai setä selittää lapselle, että mitä huoneessa on tarkoitus tehdä!
Tämä sääntö pitää paikkansa. Sitä saa, mitä tilaa! Meidät on jo kyllästetty seksillä joka käänteessä. Kohta alkaa hukkuminen. Olivatpa aallot kenen aikaan saamia tahansa, lyövät ne lopulta yli pään ellei joku uskalla sanoa, että ollaanko tosissaan tätä mieltä. Jos ollaan, hyppään ainakin itse ulos ja etsin pelastusrengasta.
Tästä tulikin mieleen suvun kirous ja sen katkaiseminen. Nuorempi polvi, siis sukuun naitu, ehdotti keskustelua siitä, millaiseen porukkaan hänet on oikein liitetty. Pyytäjäkin on arvostettavan iällinen eläkeläinen. Asian oikean kontekstin ymmärtäminen tarvitsi tämän tiedon. Mitä siis vastasin äidilleni, jolle pyyntö oli osoitettu.
Vahvaa puhetta tuli. Tiedän äiti, että tämä suku on taidollista ja osa menestynyttäkin. Mutta kovin paljon on sellaista saastaa ristiin rastiin, että soisin sinun vievän sen mukanasi hautaan. Olet sukumme vanhin tällä erää ja juuri sinulla on sellaista tietoa, että on mahdollista jatkaa kirouksen levittämistä oleville ja tuleville sukupolville tai taata heille rasitteista puhtaampi pöytä. Ja mikä merkittävintä! Miksi viettäisit elämäsi viimeiset vuodet tuntiota tonkien. Vaikka kuinka päättäisit puhua positiivisia, vie keskustelu väkisinkin vaikkapa ihan vahingossa ahdistaviin asioihin. Niille on vain yksi paikka ja se on anteeksianto! Päässäsi ei ole vikaa, joten en voi kieltää sinulta keskusteluja. Mutta tässä vaanii sudenkuoppa, joka tuo pelottavat ja epämiellyttävät kokemukset uniin ja mielenkaivikkeeksi päiväsaikan. Sinä päätät! Ja jotta ymmärtäisit mahtipontisuuteni, jatkoin, että noin vanha ihminen ei tarvitse terapiaa vaan Jumalan armoa. Kuulijat ja jatkokuulijat saattavat tulla terapian tarpeeseen – ja kuule äiti, siitä väestä on nyt julmetunmoinen pula ja hoito on kallista. Eihän sieltä toki löydy muuta kuin samaa kamaa, mitä tv-sarjoista: alkoholismia, uskottomuutta, henkistä ja mielenterveydellistä väkivaltaa … tavallista arjen elämää. Mutta miksi tällaista perintöä pitäisi jakaa ja siirtää. Muistellaan mukavia ja kiitollisia; että tähän asti on päästy vaivattuina ja vaikeuksien kautta – mutta on päästy ja sokeri maistuu yhä sokerilta! Kysymys on bonuksista. Mitä lisäarvoa kertominen tuo toiselle ihmiselle.