24.07.2023

VESIVARIS

Ressukka istui naapuritalon katolla litimärkänä kaatosateessa. Ei tainnut tulla lämpöistä poistoilmaa tuuletuskanavastakaan. Siinä rähjötti täysin elämäänsä kyllästyneenä. Tuommoisiltakohan mekin näytämme, jos luulemme, että ketään ei ole näköetäisyydellä. Varis on lintu siinä missä muutkin. Ja viisaskin vielä! Mutta vähäsen minulla on sitä tai kaikkia niitä vastaan. Lukemattomat koulunalut ovat alkaneet varisten raakkumisella. En nyt tohdi pahanilmanlinnuksi tituleerata, mutta kuka sitä töistä haluaa muistutettavan, kun vielä vähän on lomaakin jäljellä. Ja miksi ne juuri raakkuvatkin elokuun aamuina. Ei pitäisi enää jälkikasvun lentoihin olla huomauttamista. No, toiset tästäkin lajista tahtovat puuttua joka asiaan. Menetkös siitä omalle oksalle, lennätkös siitä sulavammin ja naakkoja väistellen. Otatkos tuosta murun vai luuletko, että se sinua siinä odottaa huomennakin. Kuulehan poikanen, tämä on elämänkamppailua, tämä. Me saamme arvostusta vasta silloin, kun muut kauniimmin laulavat linnut ovat maailmasta kokonaan loppuneet! Kamalaa! Variksen kehon kieli tartutti minuunkin synkeyden säveliä.

Kun nyt päästiin eläinaiheiseen, jatkan rescuekoirilla. Minua surettaa, että mieleltään ja fyysiseltä kunnoltaan sairaita eläimiä kiidätetään tänne hoidettaviksi. Samaan aikaan huudellaan rumia ihmisten auttamisesta ja maailman lukemattomat lapset jäävät ilman kaitsijaa tai yhtä ainutta ateriaa. Kaiken tämän sanoessani vakuutan olevani koiraihminen päästä varpaisiin saakka. Ensin poikaystävän, nykyisen mieheni ensimmäinen sekarotuinen koira Saku. Veljet, mikä yhdistelmä älyä ja leikkiä ja huolenpitämistä. Ei töpännyt kuin parisa asiassa. Anopin jäähtymään jätetyt pullat tulivat nirskityiksi keittön pöydältä, ja samaa rataa minun silmälasini ja kengänpohjalliseni. Sama maku, sama himo – enkä nyt mollaa anopin pullia. Sitten suursnautseri, joka oli viedä Heikin hengen, kun sillä päässä naksahti. Verisuoni katkesi tai jotakin muuta ja se oli menoa se. Henni oli maailman suloisin ja ystävällisin kultainennoutaja. Henni vartioi meidät ihmiset kaikelta pahalta ja lopun aikaa heilutti häntää ja pussaili. Henni ymmärsi puhetta ja sieti leikin, jossa tyttäremme puki sille punaisen huopahatun. Osasipa Henni olla hevonenkin: se hyppäsi esteitä ja ymmärsi, milloin tassuista poistetaan roskat kuin kavioista. Ruusu, musta cairnterrieri oli kaikkien lemmikki vailla minkäänlaisia vatimuksia tapojen suhteen. Se oli pallonnoutaja vailla vertaa. Vain silloin, kun heitettiin kuulaa, oli koirassa vahtimista. Pulsku oli valtava bernhardinkoira – suuri ihan totta. Sille on naurettu makeasti. Vieras kysyi, että onko se saanut sertiä. Vastasin, että kyllä nappuloilla joutuu ruokaa jatkamaan, kun pesuvadillinen melkein kerralla. Hämmennys! Tarkoitin palkintoja. Juu, kyllä, kyllä. Ranskalainen tuomari arvioi sen juuri komeimmaksi näyttelyn koiraksi. Pulskun häntä oli kuulema ilmiömäisen hieno! Ja lopulta Osku ylämaalainen, valkea caesarpurkin kansikoira tai viskipullosta sitten poseeraamassa. Osku oli addiktoitunut nilkkaani ja tuijotti tahtonsa perille. Kyllä ihminen sietää lähellään pelkkää oleilijaa, jos siitä on seuraa ja suloa. Ja yhteenveto: suurin koirista oli täysi pelkuri. Pienin oli pippurisin ja pisti koirakaverit aisoihin. Ei ole koiraa karvoihin katsomista!