416

26.02.2024

TULTA PÄIN

Meitä opetetaan, että vaikeuksien ja varsinkin pelkojen kohtaaminen on tie kestävään elämänkokemukseen. Piilottelu ja väistely sekoittavat kuviot, koska tiukasti mukana pysyttelevät pelon ajatukset ja kauhukuvat muuttavat todellisuudentajua ja matkan suuntaa. Kun tarpeeksi kauan pelkää, muuttuvat varjotkin saalistajiksi. Ja hysteria tarttuu, kun vain kananen juoksee ihmisvilinään ja kailottaa taivaan putoavan tuota pikaa!

Tuntuuhan se, kun lukee Viron sotatiedon ilmoittavan, että ei ole kysymys siitä, jos sota tulee – vaan siitä, milloin se tulee. Ei pidä orientoitua sotaan ennen kuin se on todellisuutta. Mutta ei saa myöskään jäädä valmistautumattomaksi, sillä silloin on tosipaikan tullen liian paljon kestettävää. Me suomalaiset olemme kuulema sotavarustukseltamme ja sotataidoiltamme maailman johtoluokkaa. Hyvä niin! Mutta henkisesti kansa on valmistautumatonta. Perustelen väitettä sillä, että pakokauhun takia varmistelemme itsellemmekin, että se Nato ja Amerikan sopimus ja onhan se vielä Eu ja monet liittolaiset. Kulisseista paljastuu kato reservistä! Sodimme mielellämme niin kauan, kun joku toinen tai jonkun muun perheen perheenjäsen hoitaa likaiset hommat puolestamme. Löytyneekö tallä haavaa sitä tahtotilaa, jonka sotaa oikeasti sotivat ikäluokat aikoinaan löysivät. Kyllä siellä loppumetreillä olivat lapset tussareineen rajaa vartioimassa! Katsotaan Ukrainaa ja opitaan. Kyllä on monen mutkan takana avun jatkuminen sinnekin päin. Antaisimmeko sitä edes niin runsaasti kuin nyt, elleivät ukrainalaiset sotisi myös meidän turvallisuutemme takia.

Isomummo muistaa sanoa, että on se kumma, että koko elämänsä on saanut pelätä tuota yhtä ja samaa naapuria. Eikö tämä milloinkaan lopu! Oltiin äidin kanssa hangella lakanan alla, kun venäläiset koneet lensivät hyvin matalalla ylitsemme. Jäätynyttä lanttua; sitä hajua en unohda.

Paperikengät, joiden päälle laitettiin villasukka kovilla pakkasilla. Täikamman rapina ja aliravitsemuksen aiheuttamat paiseet. Itku, jos laittavat sotalapseksi Ruotsiin. Eikä sota tähän päättynyt. Kun miehet, ne jäljelle jääneet kotiutuivat rintamalta ja vankileireiltä, keskitysleiristä puhumattakaan, alkoi siviilien ja sotilaiden jatkosota: elämä traumojen ja niistä aiheutuvien seuraamusten kanssa.

Lapsi näki ukin otsassa pelkän kuhmun, merkillisen kuhmun. Voinko kuvitella, mitä merkitsee tietää, että siinä on sirpale. Kodistani löytyy yhä vielä kori ja joulukello, ukin Kauniaisten sotasairaalassa tekemät rottinkikäsityöt. Omaan elämääni ukki kuului sataprosenttisena sotainvalidina ja urheiluvalmentajana. Musiikkimiehenä hän aloitti sotimisensakin laulamalla. Omaiset olivat saattamassa sotilaita Könönpellon asemalla. Kansa lauloi Jumala ompi linnamme ja itki. Kun junavaunut kirskuivat liikkeelle, kuuluin yhdestä vaunusta kovaäänistä laulua: jänis istui maassa. Laulu tarttui vaunusta toiseen ja niin Könönpellosta lähdettiin sotatoimiin lastenlaulun saattelemana. Miksi näin? Tietysti siksi, että paikalla olevat lapset saivat ihan muuta ajateltavaa! Jumala suomalaisia ja kaikkia muitakin suojelkoon!