499

12.07.2024

VAELTAJA VAIN

Lukija on saattanut panna merkille, että tänä kesänä blokkari on ollut erityisen ihastunut pystyynkuolleisiin. Useamman kerran on kaatamatta jätetty, kuollut puunrunko tököttämässä tekstikuvana. Ne puhuttelevat niin paljon. Viimeisin automatka pelästytti Heikin vaimon hoilaamalla joululaululla! Jo vanhakin nyt nuortuu … Mitä ihmettä?

Itse asiassa olen vaeltanut parikymmentä vuotta tuollaisten puunrunkojen kanssa. Paikallisella kartanoalueella asuessamme kartanon emäntä jätti tökkejä sinne ja tänne ja nauroi makeasti perustavansa puiden vanhainkodin tai hautausmaan. Siinä ne sitten vaelsivat kanssamme – tökit, joko lisäämässä biodiversiteettiä tai kasvattamassa metsän tuholaisia. Riippuu katsantokulmasta.

Löydän siis rungot mistä ja milloin vain, vaikka autokyyti tai muu vaellus olisi miten kiivasta.

Tämä viimeisin runko tässä kuvassa oli poikkeuksellisen puhutteleva. Ajatella, että nelimetrinen koivun kanto kasvoi vihreitä tyyppäitä. Lisävarustuksena oli runkoon kiinnitetty kottaraisen pönttö. Voiko runko alkaa kasvaa noin vain vihreää lehdistöä – vai sisältääkö näkymä kepposen: runkoon kiinnitetyt kasvualustat, josta runsaus pursuaa. Matkan päästä ei saanut selvää eikä kuvastakaan. Mutta minulle verkkokalvolle piirtynyt kuva oli vertauskuvallinen viheriöivästä Aaronin sauvasta. Jos kuvan runko olisi ollut lehmus, totta vie. Mutta runko oli supisuomalainen koivu!

Jokaisella on pystyyn kuolleet ja latvasta lyhennetyt hetkensä. Vanhuus lisää frekvenssiä ja intensiteettiä. Mutta jos voi versoa, että ihan versoa … Voisinko minäkin? Kysymys ei ole nuoruuden lähteestä, vaan kokonaisvaltaisesta uudistumisesta. Tahdon, tahdon! Aaronin sauva muistuttaa meitä, miten kuollut puu herää eloon ja kantaa hedelmää!

Aaron, Mooseksen veli, ei ollut uskossaan ja vaelluksessaan yhtä vakaa kuin Mooses. Aaron oli puhujan lahjoilla varustettu, mutta Moosekselle oli annettu kokonaisvaltainen vastuu. Vajavaisuuksistaan huolimatta juuri Aaronin sauva versoi. Vajavaisuuteni ei siis ole este.

Uudistuminen onkin siis valintakysymys. Voin valita umpikuolla siihen paikoilleni ja marista ja marmattaa ja etsiä syyllisiä. Toinen vaihtoehto on pyrkiä versomaan sieltä, mistä voi. Ihmeet eivät onnistu omin voimin, mutta Jumalapa osaa ja voi. Vastoinkäymisiä ja vaivaa ei välttämättä oteta pois, mutta annetaan vakautta ja voimaa kulkea niiden kanssa siitä huolimatta hedelmää kantaen. Jumala tietää miten kenenkin jalka nostetaan liejusta vakaalle kaliolle niin, että matka jatkuu. Ja kas kummaa, jostakin kuhmurasta alkaa pilkottaa vihreä silmu – verrattoman versomisen silmu.