422

05.03.2024

KEVÄTFESTARI

Tavallisen arkiaamun kahvikuppihetki. Katse osui auringon kiloon, kun se sädehti pitkiin jääpuikkoihin räystään reunalla. Puikot olivat kuin sädehtivät tulipuikot! Tuli mieleen festarin tai muun kokoontumisen hetki, jossa sädehtivät seipäät heiluvat yleisön kädessä luoden epätodellista tulitanssia. Kaunista! Kevätfestarit ovat siis meneillään – ihanaa!

Kahvin höyry sieraimissani ajatus vaeltaa kysymykseen: miksi ihmisten arvostelukyky pettää yhä enenevässä määrin. Miksi emme muista pysähtyä ja miettiä tekoja ja niiden seuraamuksia. Ja vastuun ottaminen sitten – se ei ainakaan ole selittelemisillä selvä. Vastuun pakoilu tai sen siirtäminen toisen ihmisen tai instituution kannettavaksi on näkyvää ja noloa. Totta on tietysti sekin, että mikäli aikoo olla julkisuuden henkilö, on pakko yrittää ja painaa pitkää päivää. Oman egon pönkitys voi tapahtua mietteissä, että pääasia on nimen oleminen julkisuudessa, mahdollisimman paljon esillä ja oikein kirjoitettuna. Kun asioiden arvo on yhtä kuin julkisuusarvo – menetetään arvostelukyky ja monesti myös lapsi pesuveden mukana. Kun pitäisi puhua asiasta päivitelläänkin ihmistä ja oikkuja.

Tanskalainen sotilasanalyytikko pohtii Venäjän jonkinmoista hyökkäysmahdollisuutta Suomen Lappiin, asumattomalle alueelle, jossa Naton niin reagoidessa, voisi ottaa mittaa ilman ihan kolmannen maailmansodan syttymistä. Tulee mieleen äskeismenneisyydessä näkemäni näky, jossa Venäjän karhu kaapaisee ja ottaa jotakin tärkeää meiltä siellä Murmanskin kieppeillä yli rajan. Emme reagoi ennen kuin karhu tulee uudelleen nuuhkimaan, mitä voi ottaa itselleen. Vasta sitten tulee hätä ja huoli. Suomalainen asiantuntija on eri mieltä tanskalaisen kanssa. Pitäisi kuitenkin käsitellä kaikkia skenaarioita – varmuuden vuoksi ja vastaisuuden varalle.

A-studiossa kerrottiin, että omaishoitajien tekemän työn arvo on peräti kolme miljardia valtion kassaan. Osa siitä maistuis varmaan meillekin. Toisaalta olen alkanut miettiä, missä määrin jokaisen perheyhteisön pitäisi ottaa vastuuta. Läheisten lähihoitaminen mahdollisuuksien rajoissa on inhimillistä ja oikein. Valtion tekemä vanhustyö ei voine kasvaa kovin suuriin, uusiin mittasuhteisiin. Tässä on merkittävä yrittäjyyden mentävä aukko. Eläisikö sillä, että yrittäjä hoitaisi lähietäisyydellä toisistaan eläviä vanhuksia omiin koteihinsa. Valtio voisi tukea yrittäjää per hoidettava ja osa palkasta tulisi asiakkaan kukkarosta. Tapa se olisi tämäkin saada kodinomaista hoitoa ja tekijöille työtä! Mutta sitten tulee se iso mutta: byrokratiasta pitäisi voida luopua monessa kohtaa toiminnan jouhevoittamiseksi. Aina hyvät ideat kaatuvat paperisotaan ja sopimuksiin ja lopulta siihen, että kuka kantaa vastuun, jos sattuu sattumaan ja tapahtumaan.