574

11.11.2024

KULLATUT KEHYKSET – 18

Ruuhkavuosien ja kirjoittamisen välille voi laittaa yhtäläisyysmerkit epäilemättä. Tekstin tuottamista hidastivat vain opetus ja luennot milloin missäkin. Kirjoitin kotimme yläkerrassa ja hoitotäti piti arjesta ja Henriikasta huolta kirjoittamisen ajan. Hyvää arkea! Parhaimmillaan työnantajia oli kolmisenkymmentä yhtä aikaa valtakunnallisista julkaisuista pieniin paikallisiin.

Kirjoittamisen intohimo ja geeni kulkee läpi koko suvun. Aino Kallas tuli naiduksi sukuun sen hienosto-osan puolelle. Itse elän toisella, sillä vaatimattomammalla. Yhtä kaikki, kirjoittaminen yhdistää. No, Spede oli äidin pikkuruinen serkku, joten siltäkin taholta tulee vahvistusta. Yksi on osannut tuotteistaa kirjoittamisen huumorin avulla, toinen rämpii tavallisemmissa nyhtäen leipäänsä freelancerina.

Kirjan kirjoittaminen oli iso haave ja toive. Tietysti myös julkaiseminenkin! Haave on ja pysyy. Keittokirjaani en oikein osaa pitää kaunokirjallisena tuotoksena, sellaisena, jota itse oikein oikeasti arvostan. Mutta Kyökki julkaistiin: toimittamani Warkauden lehden ruokapalstat yhdisteltiin ja painettiin. Kirjan alkulehdillä hehkutan sitä tosiasiaa, että kirja on tarkoitettu arkeen ja juuri niille ihmisille, joilla on muruja lusikkalaatikossa. Kyökki oli oman aikansa tuote, nyt vain pikkuruinen pala sen ajan ruokakulttuuria. Ja jotenkin aina joudun vaikeuksiin, yritänpä hyvää tai vieläkin parempaa. Toimitussopimukseen kirjattiin, että Kyökki kootaan jo julkaistuista palstoista. Siis työhön. Juuri painokoneiden jo kaapiessa maata otettiin yhteyttä ja vaadittiin, että kaikki, mikä liittyy Jumalaan, pitää poistaa mitä pikimmin kaikista teksteistä. Perusteluksi esitettiin, että kirjaa käytetään lehden asiakaslahjana ja tästä syystä siinä ei voi olla Jumalaa. Tuli kova vääntö. Ilmoitin, että en poista. Se ei ole sopimuksenkaan mukaista! Jos ette julkaise, olkaa julkaisematta – Kyökin keskeistä identiteettiä en suostu poistamaan. Juuri se osa kirjaa, joka pyrki rivien välistä välittämään elämän leipää – sai eniten kiitospalautetta. Ja postia Euroopasta asti. Tuntui hyvältä saada kortti tai kirje osoitteella: Tuija Suistomaa, Kyökki, Varkaus, Finland.

Toinen puoli kirjoittamista on aina liittynyt hengellisiin teksteihin. Palvelin Varkauden ev.lut seurakuntaa huolehtimalla seurakuntalehden toimittamisesta vuosien ajan. Lopulta sain potkut. Uskalsin haastattelussa kysyä kirkkoherrakandidaatilta, että onko hän niin kuin nähdään todellakin vapaamuurari. Ei kieltänyt – muuta kuin minulta seurakuntatyön, vaikka tulikin valituksia virkaan. Yhdessä paikallislehdessä kirjoitin ajan hengellisistä ilmiöistä ja asioista. Lukijakunta kiitti. Sitten joku kirjoitti, että eikö päätoimittaja näe, että kirjoittaja on ihan hullu. Päätoimittajan kantti ei kestänyt. Itse olisin tietysti mieluusti jatkanut. Hengellisellä saralla käydään kovaa kamppailua näkymättömien voimien kanssa. On ihan sama kamppaillaanko reseptien välissä vai ajankohtaisaineiston parissa. Voin hyvällä syyllä todistaen väittää, että olen tullut vainotuksi kristillisen uskoni takia. Ei täällä niin vain Jeesuksesta puhuta. Se maksaa!

Koulumaailma kamppailee lukemisen ja kirjoittamisen haasteiden kanssa. Kokemukseni mukaan nuoriso voidaan saada lukemaan sekä kirjoittamaan siinä tapauksessa, että löytyy heitä innostava tarttumapinta näihin asioihin. Minulla oli koulun haasteellisin luokka, mitä äidinkielen opintoihin tulee. Kuuluisat ysin pojat. Ainekirjoitus, esitelmät ja kielioppi ja kirjallisuus tavalliseen tapaan kahlattuna eivät saaneet minkäänlaista huomiota. Mutta annapas olla, kun kaikki kanavoitiin poikien bändin avulla. Soitto yhdistettynä laululyriikkaan teki ihmeitä. Tosin minä sain nuhteet siitä, että pojat käyttävät liikaa ruutuvihkoja sanoitustensa laatimiseen. Mutta mitä väliä – tavoitteiden saavuttaminen menee kielteisen palautteen edelle; ja niin sen pitäisi olla tänäkin päivänä. Ne, jotka eivät halua löytää keinoja asioiden opettamiseksi ja oppimiseksi, huutavat kovimmin. Ei opettaja saa siitä palkkaa, että pysyttelee bunkkerissa arvostelun tavoittamattomissa!

Joka kaiken maailman vanhoja muistaa sitä tikulla silmään! Pakko kuitenkin kertoa tähän nuoren äidinkielen sijaisen kova paikka. Päädyin opettamaan lukion kolmosia, koska opettaja oli sairastunut. Kirjoitukset pitäisi läpäistä. Sain käteeni nuorten kirjoitelmia, jotka oli kiireellä ja intohimotta laadittu väliaikaisen sijaisen toimesta. Kamalaa – täyttä puppua. Jaoin siis huonoja arvosanoja ilman armoa. Sillä seurauksella, että vanhemmat vaativat rehtoria tuomaan opettajan kuulusteltavaksi ja ripitettäväksi. Sinne sitten. Ja täydellinen pelottomuus kehiin. Vanhempien joukossa oli myös paikallislehden päätoimittaja ja juuri hänen lapselleen olin napauttanut viitosen ala-arvoisesta sepustuksesta. Siinä vanhempien edessä totesin, että sinähän tiedät, että minä osaan kirjoittaa. Oletteko vanhemmat lukeneet mitä nuorisonne on luonut ja tuottanut. Jos olette, ette voi kiistää annettuja arvosanoja. Tarkoitukseni on saada tämä joukko läpäisemään ainekirjoituksen. Ja se tehtiin, vuosisadan korkeimmilla arvosanoilla tuossa oppilaitoksessa. Minä jäin keväällä leivättömäksi ja sairaslomalta palannut opettaja pokkasi kiitoksen. Töitä tänne on tultu tekemään eikä kiitosta niittämään.

Sitten vielä sitkusta! Olen elänyt liian paljon sitku-periaatteella. Sitten kun jotakin, olen tyytyväinen ja onnellinen. Kirjan julkaiseminen oli yksi suurista sitkuista. Kun se sitten oli totta, ei tuntunut ensimmäisen viidentoista minuutin jälkeen miltää. Entäs nyt? Olisi pitänyt nauttia arjesta ja monista asioista eikä haikailla sitku-onnellisuutta. Oppiihan sitä lopultakin – vai oppiiko.