Orvokit kukkivat marraskuussa! Ilmastonmuutoksen ilo! Otetaan opiksi: satunnainen siemen, jalostetusta omille teilleen lähtenyt puskee pihakivikosta ihmisten iloksi. Mikä olet sinä ihminen, kun luonnon pienimmätkin haluavat ilahduttaa sinua.
Satunnaiset siemenet ja satunnaiset ajatukset; kukkikoot nekin nyt miten sattuu. Oli niin mukava kauppareissu. Kunnan virkamiehistöä oli tupsahtanut kotikaupan aulaan kyselemään, mikä on hyvin, mikä huonosti omassa kirkonkylässä, koko kunnassa. Ja kun sitä siinä oikein rupesikin ajattelemaan, huomasi, miten paljosta voi ja saa olla kiitollinen. En keksinyt siihen hätään mitään, mistä olisi pitänyt moittia ja pyytää korjausta. Hurraa! Päivä kirkastui ja kassit kevenivät kerta heitolla. Se oli marraskuun orvokkihetki!
Teettäneekö ikä, mutta yhä useammin huomaan pysähtyväni ajattelemaan näin: onko elämässäni jotakin, jolla voin kohottaa elämäniloa juuri tässä hetkessä ja näillä voimavaroille. Ei sitkuja eikä joskuja – vaan tässä ja nyt! Olen huomannut, että ajatus on liikkeelle paneva voima. Usein elämänilon kohottamiseen ei juuri tarvita rahaa eikä paljon aikaakaan – tarvitaan vain löytämistä ja huomaamista. Mollottava olo tahtoo syödä suihinsa lukemattomia mahdollisuuksia. Pysähdy sinäkin!
Otitko haasteen vastaan? Haasteeseen tarttuminen on ihan eri juttu kuin yllytyshulluksi ryhtyminen. Tästä pitäisi jutella nuorison ja someväen kanssa. Haasteita voi kyllä laittaa, muttaa kannattaa ajatella kaksi kertaa: sähkölinjoihin soluttautumisella saattaa lähteä henki ja ovien potkijoilta murtua nilkka … Ennen vanhaan tätä juttua opetettiin kysäisemällä yllytyshulluuteen taipuvalta, että hyppäätkö kuule kaivoonkin, jos joku älyää ehdottaa. Ei höperö ole se, joka ehdottaa, vaan se, joka toteuttaa. Ei taida kaivojuttu olla nykyään tarpeeksi trendikäs, tai sitten se on haasteiden haaste, kun poika porakaivon reiästä itseään änkesi.
Haastetta riittää hoitolaitostenkin väellä ja erityisesti tarkastajilla. Sanon nyt suoraan, että tässä valtakunnassa ei ole yhtään laitosta tai hoitokotia, jonne ei voisi mennä ilmoittamatta, ei voi olla. Mikä tarkastus se sellainen on, että tarkastettavalla on viikko aikaa putsata ja puleerata sekä paikkoja että hymyjä! Ja käyttäkää nyt hyvät ihmiset omaisten arviointeja, nimettömiä arviointeja niin, että asiakasta ei voi suoraan yhdistää palautteeseen. On näet ihan oikeasti näin: ystävävanhus pelkäsi kahta mieshoitajaa. Kun asiaa haluttiin hoitaa, mies ehdottomasti kielsi sen sillä perusteella, että sitten hänellä vasta pelättävää olisikin. Onko siis näin: kun voimat hupenevat täytyy jaksaa vastata nälkiintymisen, lian, pelkän sisäilman saamisen ja väkivallan haasteisiin useimmiten ihan yksin. Kammottava tulevaisuus!
Vielä vähän työllistymisen haasteista. Säälin työvoimaviranomaisia. He eivät voi millään olla kaiken asiantuntijoita. Ja sitten pääsee käymään niin, että korkeakouluopintoja oppinut päätetään passittaa kurssille, jossa opetetaan cv:n laatimista. Henkilöstöhallinnon työtehtäviä hakenut saa kieltävän vastauksen ja samalla ehdotuksen, että meillä olisi kuitenkin osa-aikainen siivoojan tehtävä. Tässä rumbassa väistämättä väsyvät kaikki, turhautuvat ja suuttuvat. Voisiko työvoimaviranomaisia erikoistaa omille tahoilleen, että kaikki eivät hoida kaikkea, ihan kuten sairaaloissakin tehdään hyvällä menestyksellä. Tällainen toiminta antaisi hyvän ja hallittavan mahdollisuuden verkostoitumiseen kyseisten alojen työnantajien kesken. Ja kuulkaa – puskaradiota! Valtio voisi käyttää tätä ikiaikaista menetelmää palkitsemalle niitä ihmisiä, jotka hankkivat työpaikan ystävälle tai kaverille: kuulin, käy kuule kysäisemässä … Veroton satanen jokaisesta toteutuneesta kuulopuheesta, osa-aikaisesta pestistä vähän vähemmän!
Ja sitten on asioita ja asenteita, joille ei voi mitään. Pikkukoululaisilta kyseltiin vanhempien ammateista. Tyttönen mietti pitkään ja siihen jo täti auttamaan, että eikös sinun äitisi ole opettaja. Vielä vähäisen tuumaustauon jälkeen asia selkisi: ei se mikään opettaja ole, vaan äiti!
Jaa tämä sivu