560

27.10.2024

KULLATUT KEHYKSET – 09

Hiljaisuutta rakastava lapsi, jota yritettiin kouluttaa sosiaalisemmaksi, ja vain siksi, että niin olisi helpompi elää aikuisten maailmassa. Äiti kai ajatteli, että parasta ennakoida tulevat tilanteet. Ihmisen perus on perusta, vaikka sitä kuinka koetettaisiin muokata ja muuttaa. Minusta kehittyi omissa oloissaan viihtyvä lapsi, joka kykeni kuin nappia painamalla aloittamaan joukossa ulospäin suuntautuneen ihmisen käyttäytymiskuviot. Kuin Pavlovin koira opin, että naurattamalla saa kavereita, jotka eivät kiusaa elleivät tule kateellisiksi.

Kouluun meneminen oli tietysti pakko. Eikä se niin kamalaa ollutkaan elleivät silmät olleet edellisen illan itkusta turvoksissa. Pahinta oli selittää kavereille ja opettajalle, mikä oli ollut itkun syy. Lapsia kohtaan ei yhä vieläkään osata kohdistaa hienotunteisuutta. Monesti juuri läksyjen tekemisen yhteydessä syntyi kotona kireitä tilanteita. Äiti saattoi repiä vihkon sivun, jos Joosef kaivossa ei ollut tarpeeksi hyvin piirretty ja väritetty. Itkuhan siitä tuli. Nyt vanhana ymmärrän, että opiskelua rakastava äiti, joka oli joutunut luopumaan haaveistaan – yritti tehdä etenemisen askeleet helpommaksi jälkikasvulleen. Koulusta tuli totista ja se piti hoitaa kunnolla kuin työ.

Kammoan pyhäkoulun lammastarra-tauluja. Minun piti sunnuntainakin herätä aikaisin ja lompsia pyhäkouluun. Muistan ajatelleeni, että kyllä minä tämän kestän, mutta tykkää en. Ja aikuiset luulevat, että en käsitä, mistä tämä kaikki johtuu. Näin saatiin aikuisille harvinainen yhteinen hetki, jota lapsi ei ollut todistamassa. Ja taas tuli tarralammas tauluun!

Partiossa äiti näki seuraavan mahdollisuuden sosiaalistumisen polulla. Että inhosin! Tämä sai kuitenkin aikaan sellaisen selviytymisopin, että kampittaisin tulevaisuudessakin melko mukavasti ikäviä asioita. Etenin partiojohtajaksi asti: sehän oli strategiani ollut jo päiväkodista asti. Kun itse saa päättää, ei viedä epämiellyttävään kuin pässiä narusta. Johtajakoulutus oli alkanut! Ja toden totta. Partion ansiosta tapasin myös tulevan mieheni ja istuin hänen kodissaan tottuneesti miniälle tarkoitettuun keinutuoliin.

Juuri näinä päivinä on puhuttu lapsiin kohdistuvasta kotiväkivallasta. Omana aikanani sekin oli selkeämpää kuin tänään ovat mitä moninaisemmat kieroutuneet tekemiset ja kokemiset. Oli yksinkertaisesti hyvinkin kasvatuksen tapa roidella remmillä kintuille ja takapuolelle ja kirjalla päähän tai kämmenellä kasvoihin. Asian yleisyyttä kuvastaa se, että lapsen piti seurassa oikein esitellä remmin tekemiä makkaroita kehostaan. Tällä tavalla on ihan pitänyt panna lapsi kuriin ja nuhteeseen. Henkinen väkivalta puskee myös mukaan: laitan sinut kasvatuslaitokseen! En muista ansainneeni yhtään kertaa tällaista kohtelua. En mielestäni ollut tehnyt minkäänlaista rikettä, jos sellaiseksi ei lueta syytä, että Pohjanmaan joet eivät virranneet rikkeettömässä järjestyksessä läksyjä kuulusteltaessa.

Miksi vanhempi lyö? Miksi äiti lyö? Elämä opettaa arvioitsevaakin. Äiti räjähti aina ennalta varoittamatta täysin puskista. Väsymyksen, turhautumisten ja erilaisten pelkojen ja huolien taakka vain yksinkertaisesti tuli täyteen. Siitä seurasi purkaus, jonka lapsi sai kokea miten parhaaksi katsoi. Oli valtava määrä asioita, jotka raskauttivat lesken elämää ihan niin kuin arjen ahtaus ei olisi riittänyt. Nuori äiti kaipasi kumppania ja turvaa! Sen löytyminen ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu eikä kaikin osin yhteiskunnallisten moraalisääntöjen sopivaksi luokittelema sellainen.

Nyt tiedän, että aikuinenkin elää tehden parhaansa niissä olosuhteissa ja käytettävissä olevilla voimavaroilla ymmärryksensä mukaan. On helppo antaa anteeksi. On hyvä ottaa itse opiksi. Kohtasin väkivallanteot varsin tyynesti. Ne olivatkin poikkeuksellisesti sellaisia hetkiä, joissa en juuri itkenyt. Siedin ja kestin. Lyönnit loppuvat kyllä ja henkisen puolen ajattelin turvalliseksi: miten todennäköistä olisi, että ihan oikeasti joutuisin kasvatuslaitokseen. Liian iso asia lapsen käsiteltäväksi, mutta olinhan ajattelevainen. Lopulta nousin fyysisen väkivallan hirmua vastaan. Olin jo yläkouluikäinen nuori nainen, kun äiti viimeisen kerran käski laskea housut roidellakseen oikein kunnolla. En muista tehneeni mitään väärin. Tuli vain taas yksi noista mitta täysi- hetkistä, äidille nimittäin. Katsoin äitiä synkästi silmiin ja artikuloin: minä olen karvaperse nainen ja sinä käsket laskemaan housut. Jos nyt kosket minuun, minä tulen päälle kaikella voimalla, mitä minusta löytyy. Remmi laskeutui samalla kuin hiljaisuuskin. Ja siihen loppui fyysinen kurittaminen loppuelämäkseni.

Kasvuolosuhteet eivät saa minua uhriutumaan millään tavalla. Elämässäni on ollut tavattoman paljon kaunista ja hyvää kasvattajani osalta mahdollistettuna. Itkupillistä rukkarääpäleestä kasvoi vahva; ei ehkä ihan kaikkein mallikkaimmin, mutta kasvoi kuitenkin!