465

30.04.2024

MATKALAULU

Lapsuudessani vappuna marssittiin punaliput liehuen ja rummut päristen. Vähän ennen marssia olivat ylioppilaspäiset mieslaulajat esittäneet leivonsa. Lakerikengät ja hamonen. Oli ihanaa toivottaa kesä alkaneeksi. Tosin marssia en saanut kuin kerran puoli luvatonta matkaa. Jostakin ilmestyi sormikoukku ja tempaisi minut sivistyneesti jalkakäytävälle. Siihen aikaan olivat aatteet tosia. Yksinhuoltajaäidin tyttönen kyllä olisi tarvinnut kaiken mahdollisen yhteiskunnan antaman avun – mutta sitä ei yksiselitteisesti ollut olemassa. Elleivät ystävät ja sukulaiset jakaneet päivällistään, oli tultava toimeen, miten osasi ja saattoi.

Vasta vanhana tietää, mitä nuorena ei nähnyt eikä käsittänyt! Miksi äiti niin suuttui marsimisestani? Siksi tietysti, että työyhteisö oli näkemässä. Jos oli päässyt ison tehtaan tehtaankonttoriin arvostettuun työhön, vappumarssille ei voinut kerta kaikkiaan osallistua. Noina aikoina aate näkyi, vaikka heiluttaahan tuo Arhinmäkikin nyt haltioituneena punalippua. Aatella sai, mitä tahansa – mutta sosiaalinen paine varmisti sen, että sopiva käyttäytyminen piti pintansa. Huumorille ei juuri ollut sijaa. Ei pienestä perheestämme milloinkaan kommunisteja eikä sosiaalidemokraattejakaan olisi leivottu, vaikka leipätyö olisi ollut muuallakin. Mutta ei se sitä kuitenkaan tarkoittanut, että lapsi olisi leikisti saanut marssia muiden pihapiirin pirmanoitten rinnalla. Vapuillakin on siis historiansa!

Matkalaulun mukana marssin henkisesti koko olemuksellani: Jotka Herraan turvaavat, ovat kuin Siionin vuori – se ei horju, vaan pysyy iankaikkisesti! Rumpujen pärinän ja lippujen liehunnan korvaa syvä sydämen asenne. Rakas Jumala, pidä meistä huolta! Ja vasemmiston kanssa myös jaan huono-osaisten ahdingon ja hädän. Herra, auta meitä kaikkia! Soisin, että tämä aate näkyy tavalla tai toisella elämästäni: ajatukset ja aate siis sopusoinnussa tavallisena arkena ja sitten vasta juhlapäivinäkin.