Arvokas itsenäisyyspäivä! Isien hartioilla meitä kaikkia on kannettu niin maallisesti kuin hengellisestikin. Raskaat sotavuodet olivat isovenhempieni harteilla. Kaunialan sotavammasairaala on ollut pienen tyttösen retkikohde, kun mentiin ukkia katsomaan. Anoppi vartioi kirkon tornissa pikku-Lottana lähestyviä lentokoneita. Kaikki tekivät osansa! Yhtä rintamaa se kai oli kotirintamankin aika naisten hoidettavaksi. Mummoni oli helsinkiläistyttö, joka kovassa koulussa opetteli savolaisuutta, kasvimaan hoitoa ja ruuan hankintaa mitä moninaisimmilla tavoilla. Kun nyt katselen nälkää näkeviä lapsia piteleviä äitejä ruudulta, käsitän, että nälkä on koskenut omankin äitini vatsaa, kun ei kerta kaikkiaan ollut, mitä sinne laittaa. No äitini taas teki kerput pientareilta lammasta varten ja kolusi kaikki mahdolliset marjamaat. Pienessä pihapiirissä kasvoivat monenlaiset taimet, jotta seuraavasta talvesta selvittäisiin. Ja ihme ja kumma! Katkeruutta ei ole näkynyt eikä kuulunut, kiitollisuutta vain nyt kaikesta hyvästä ja kauniista. Ja te lapset ja vanhukset ja te äidit ja morsiamet, niin kauan teillä on turvattu lies, kun on pystyssä yksi mies!

Itsenäisyyskasvatus on kasvanut itsestään, kun on katsellut ukin sirpaleista otsalohkoa. Lapsille ei kerrottu kamaluuksia, mutta kaikkea ei voinut kätkeä. Jotenkin itsenäisyyskasvatukseen pyrittiin lisäämään hirtehistä huumoria tosiasioiden keventämiseksi. Miksi nykyisin ei enää kouluissakaan kasvateta vaikkapa laulamalla. Vieläkin, kun alustan taikinaa, mielessäni soi sota-ajan laulu: Kerenski se leipoi leipätaikinan, suolaksensa aikoi laittaa Suomen maan, ai ai ai ai Kerenski, turha on sun toivosi … Vihaa en ole kuullut yhdenkään läheiseni tai tuttavapiirin kylvävän. Kasvoin ajatukseen, että kaikki ihmiset ovat ihmisiä, toiset erilaisempia kuin toiset! Mutta itsenäisyyden puitteissa todettiin kyllä, että olipa epäreilua käydä niin paljon pienempänsä kimppuun.

Rintamalta kotiin selvinneet miehet kertoivat kotona niistä ihmeistä, jotka heitä hoisivat taistelun tiimellyksessä. Vaikka lippaita antava mies oli jo kuollut rinnalta, ampuminen jatkui ihmeellisesti kovan paikan ohi. Vasta tulituksen tauottua kävi mielessä, että kuka niitä lippaita oikein ojensi, minähän olin kaksin kaverin kanssa ja hän sai kuolettavan osuman heti kättelyssä. No, nyt on jo selvää, että kansa huusi Taivaan puoleen ja Taivas vastasi.

Maailmankansalaisuus ja globaali isänmaa. Aluksi pelättiin, että nämä aatteet pienentäisivät maailman ja suorastaan lopettaisivat kansallisvaltioiden henkisen olemassaolon. Toisin näyttää käyvän. Ihmiset voivat tutkia maailmaa niin paljon kuin rahaa riittää. Mitä useammin on poissa ja näkee muiden olosuhteita – sitä rakkaammaksi käy oma kotimaa. Oma maa mansikka ja vieras maa mustikka – ihan pelkästään hyvässä, mutta vertailussa kumminkin!

Suomalaisiin luotetaan ja meitä kunnioitetaan ulkomailla – varsinkin nyt, kun viinaralli ja yletön alkoholin käyttö ovat sivistyksen myötä tasaantuneet. Ja onhan siitä ollut hyötyä itsellemmekin: muistetaan missä on käyty ja mitä tehty muutoinkin kuin vain valokuvista! Vielä on yksi vakavasti otettava kasvun kohta! Kunpa käsittäisimme ihan henkilökohtaisesti, että Jumala on tänäkin päivänä linnamme ja vahva turva aivan! Ja päivittäin vaikka näin: oi Herra siunaa Suomen kansa, suo sille armos runsaus! Kiitos kodista ja isänmaasta Jumalalle ja menneille sukupolville. Pidetää hyvästä huolta.

Jaa tämä sivu