482
02.06.2024
KIITOS KOHTAAMISESTA
Kesäkuun ensimmäinen päivä armon vuotta 2024 oli merkityksellinen päivä. Warkauden Yhteisluseon ylioppilaat vuodelta 1974 – Riemut – kokoontuivat jälleennäkemiseen. On kulunut 50 vuotta siitä, kun painoimme valkolakin päähämme! Silloin ei tiennyt mitä isona tekee, ja jotkut meistä eivät tiedä vieläkään. Mutta kello on raksuttanut: rypyt ja rempat ovat tehneet tehtävänsä, elämän kovakouraisuus ja leppeys ovat muokanneet, vahvistaneet ja kasvattaneet. Tulosta ei pidä arvioida kenenkään muun kuin ylioppilaan itsensä. Yksi sanoo, että elämälle kiitos, toinen laulaa, että elämältä paljon sain. Olemmeko kokemustemme summa? Toivottavasti emme – vaan se uljas Luojan luomus, joka on sinnikkäästi kulkenut alakuloisena ylämäkeen ja riemusta kiljuen viilettänyt alamäkeen miten milloinkin elämä on ohjannut. Onnistuimmeko? Sitä voi jo 50 vuoden jälkeen jotenkin pohtia ja päätellä. Ehkä, ehkä emme. Harva uskaltaa kertoa, mitä sisällä asuva pieni tyttö tai poika on asiasta mieltä. Sillä niinhän se on, että me olemme aina vain niitä nuoria, joilla on elämä edessä. Siinä on ihmisen selviytymisvoiman inhimillinen salaisuus!
Olenkin jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, että tämän kohtaamisen alkuvalmisteluista lähtien jouduin merkilliseen tunnemyllerrykseen. Päätin, että en kyllä mene kohtaamaan menestyjiä. Mitä minulla olisi heille sanottavaa tai annettavaa. Lopulta käsitin, että eivät ne kohdattavatkaan enää ole nuoria ja nättejä. Jos siellä joukossa on joku, jota elämä ei silloin tällöin ole pannut rähmälleen – maksan näkemisestä ja kohtaamisesta, niin harvinainen epeli hänen täytyy olla. Niinpä suoristin selän, kiristin kaulakureet ja hyppäsin sekaan.
Onneksi tein niin! Kiitos kohtaamisesta. Ne ihmissuhteet, jotka olivat merkityksellisiä lukioaikaan, olivat tärkeitä vielä nytkin. Iso kiitos kohtaamisesta. Ja se on sitten niin merkillistä, että 50 vuotta ei ole vienyt meitä erilleen, vaikka olemmekin kulkeneet toistemme sivu ja ohi. Riemullinen tuttuus ja turvallisuus löytyivät eivät niin kovin paljon muuttuneista ihmisistä. Jatkettiin siitä, mihin vuosikymmenet sitten jätimme toisemme elämän vuolaaseen virtaan. Onneksi vielä tässä vaiheessa oli mahdollisuus lyödä ylävitoset sopivan virranmutkan seesteisyydessä. Olipa kiva tavata! Olipa tarpeellista tavata! Kuin palaset olisivat löytäneet toisensa ja paikkansa elämän suuressa seikkailussa. Sitä en käsitä enkä osaa kertoa, miksi ammattiin valmistumiseen kuuluvat ihmissuhteet eivät yllä lukiosuhteiden rinnalle, ylittämisestä puhumattakaan. Mutta näin on hyvä!
Halusin erityisesti tavata joitakin merkityksellisimpiä luokkatovereita. Onneksi he kaikki olivat paikalla. Oli mahdollisuus sanoa jotakin sellaista, mikä aikanaan ujouden ja nuoruuden osaamattomuuden takia jäi sanomatta. Hannu on tavattava! Lukion komein ja tavoitelluin nuori mies. Hannu oli itselleni, mutta myös monelle muulle nuorelle neidolle hyvä syy vääntäytyä joka päivä iloisena ja tällättynä kouluun. Huomionosoitus Hannulta valaisi päivän. Entäs sitten Seppo. Siinä vasta merkillinen nuori mies. Hän opetti minulle, miten seistään omien arvojen takana maksoi, mitä maksoi. Minulla oli langaton yhteys Seppoon. Siunasin hänet monet kerrat siihen etupenkkiin turvallisena toverina. Harria ei voinut olla rakastamatta. Kuulkaa Kutvosen veroista inhimillisyyttä ja riemukasta toveruutta en ole kokenut kenenkään toisen kanssa. Kiitos Harri, että hyppäsit kaulaan. Ja Jussi sitten jota Jukaksi nykyään kutsutaan poltteli sikaria isäpuoleni kanssa jo lukiovuosina. Kaikki sen tiesivät, että piinkova patriootti tuosta pojasta tulee, mutta rakastava sellainen kuitenkin. Ja Matti, sinua jo kiitinkin. Olet ainut mies, joka on antanut minulle yksityisen serenadin linja-autossa koulun retkellä. En unohda laulusi tenhovoimaa ikinä.