USKONTO, USKO VAI USKOMUS
Opetusministeri otti yllätyskäsittelyyn vielä ennen hallituksen vaihtumista kysymyksen uskonnon opetuksen uudistamisesta. Ikuisuusaihe, jota kyllä on jälleen aihetta käsitellä. Maailma näet muuttuu Eskoseni!
Pysähdymme siis mitä suurimman kysymyksen äärelle: onko Suomi vielä kristitty valtio. Ylivoimaisesti suurimman hengellisen ryhmän muodostaa kirkkokansa evankelisluterilaisessa kirkossa. Vaan kun monet heistä samalla palvovat äiti maata puita halaillen tai hindujumalia joogaten – voidaanko enää puhua kristillisyydestä sen perinmäisessä merkityksessä. Kirkko ottaa kyllä syleilyynsä kaikki kynnelle kykenevät veromarkkojen toivossa. Eikö kuitenkin olisi aika katsoa totuutta silmiin ja todeta kristillisen elämämme muuttuneen elämänkatsomustiedoksi!
Usko on sydämen ja toiminnan sitoutumista siihen, mitä ihminen pitää hyvänä ja oikeana. Uskonto on kirjaviisautta tai perimätietoa niistä eettisesti ja moraalisesti korkeatasoisista asioista, joita harjoittaja pitää hyvän elämän ehtona. Uskomus on jotakin tältä väliltä. Uskomus voi muuttua ja kehittyä nopeasti vallitsevien ismien ja trendien mukana.
Peruskoulun opetussisällöt ovat kristinuskon ja elämänkatsomustiedon sisältöjen suhteen varsin yhteneväiset pitkässä juoksussa. Molemmissa oppiaineissa käsitellään samoja asioita. Uskonto tosin pureutuu tarkemmin kristinuskon asioihin ja kirkkohistoriaamme ja näistä kumpuavaan tapakulttuuriimme. Uskonnon opetus on määritelty niin, että se saa olla varsin rajoitetusti vakaumuksellista, saati julistavaa. Opettaja saa sanoa oman mielipiteensä ja sen mitä ja miten uskoo, mutta muuten on pysyttävä kirjanoppineena.
Kristillisen uskonnon opetusta perustellaan pakanuuden pelolla! Mutta hyvät ihmiset sentään. Vuosikymmenten uskonnon opetuksen jälkeen olemme kristinuskon näkökulmasta pakanallisempia kuin koskaan! Eikä vähiten ole vaikuttanut se, että kansankirkkomme on elämänkatsomustietoistunut niin, että uskonnon ylläpitäjä ei enää itsekään tiedä, mihin pitäisi uskoa. Samalla kirkko on vesittänyt Raamatun opetuksen niin merkityksellisiltä osin, että enää he eivät voi sanoa, että juttu on muuten niin, koska Jumalan Sana sanoo tällä ja tällä tavalla.
Entä jos opettaisimme pelkästään elämänkatsomustietoutta? Muuttuisiko oppilaiden pakkopullana pitämä uskonto kiehtovammaksi ja mielenkiintoisemmaksi? Globalistit ja maailman yhden uskonnon valmistelijat olisivat ainakin riemuissaan: olisihan se yksi askel siihen suuntaan, että uskonnot eivät pääsisi kehittymään uskoksi. Uskosta väitetään syntyvän vaikeuksia. Maailmaan syntyy fundamentalisteja! Toisaalta opetuksen näkökulmasta uskosta osalliseksi tullut opettaja voisi vapautuneesti puhua taivaasta ja helvetistäkin, koska yhtä aikaa on lupa puhua vaikkapa nirvanasta.
Ellei kristillisen uskon eli koulumme uskonnon opetuksen ole lupa puhua elävästä Jumalasta, jää kristillisyyden syvin opetus opettamatta. Teologinen tieto, kristillinen tapakulttuuri on kuollutta pään tietoa ilman Isää Jumalaa, Jeesusta ja Pyhää Henkeä. Farisealaisuus yltää ihan samaan kuin vaikkapa budhalaisuus. Elämänkatsomustiedotkin etsivät aina pelastusta ja harmoniaa. Pään tiedolla sitä ei saavuteta. Sydämen sitoutuminen ja uskon ihme saavat parasta aikaan. Luodattaessa tulevaisuutta antaisin kuitenkin kristilliselle kulttuurillemme mahdollisuuden. Tehkää valinnaisaineet niin mielenkiitoisiksi, että oppilaat haluavat syventää kristinuskon opintojaan ja vielä vaikkapa kirkkohistoriaakin.