10.10.2023

NAAMARIT NARIKKAAN

Ajattelin näin lähestyvän halloweenin aikaan miettiä ja pohdiskella elämän sosiaalisten tilanteiden kauhukokemuksia – tilanteita, kun ei voikaan luottaa etikettiin, vaan tulee yllätetyksi, kun vastapeluri heittääkin naamarit naulaan.

Olen kahdesti tullut niin täydellisesti julkisesti torjutuksi, että ihan ihmetellä pitää. Ensimmäinen kokemus on eläkkeelle järjestetyt lähtökahvit. Pyysin ihan pienen tilaisuuden opettajien huoneeseen siihen hetkeen, kun porukat tekevät kesälomille lähtöä. Selviäisin siis mahdollisimman pienellä huomiolla. Oli ihan kiva hetki. Sain muistellla ja kuulla sattumuksia matkan varrelta. Kiitin ja pyysin anteeksi – se lienee vähintä, mitä työtovereilleen voi tehdä. Rehtorin puheen jälkeen tuli kova paikka. Oman sosiaalisen käytöskirjani tapaan lisäsin kiitokseeni halauksen. Esimieheni kavahti kauemmas. Tuli kaamea hiljaisuus. Sitten seurasi olkoon menneeksi huokaisu ja hän halasi hyvästiksi. Kukaan ei voinut olla näkemättä ahdinkoani! Hiljaisuus todisti sen. Opin nielemään kyyneleitä.

Toinen sattumus on enemmän äskeismenneisyydestä. Veimme isomummon syyslaulajaisiin. Virret, hengelliset laulut ja vanhat partiolaulut voisivat virkistää. Väki oli runsaslukuisena koolla. Ovesta tuli sisään vanha kollega. Ampaisin pystyyn ja levitin kädet halaukseen. Oi, miten mukavaa! Kollega lausui kuuluvasti, että onko pakko, jos ei tahdo. Hyppäsin kuin vietereillä kauemmaksi. Väki rämähti nauramaan. Kylläpä olikin hauskaa! Sitten hän jatkoi, että kai se on pakko ja halasi minua. Kyynelten nieleminen oli jo hallussa! Äidin takia nielin niin tiukasti, että en poistunut paikalta, vaan osallistuin tilaisuuteen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Sosiaalinen tilannetaju on haastava juttu. Sydämen sivistys auttaa paljon ja nokkeluudesta korjaa hyvän sadon. Jos ei kerta kaikkiaan voi halata – parasta keksiä selviytymiskeinoja. On niitä muitakin kädet halaukseen aseistettuna vastaan tulemassa. Pakostakin miettii: kuka nolasi ja kenet!

Yleisellä tasolla ajattelen, että se, joka julkisesti nolaa toisen, on opintielle ohjattavissa. Ja sitten totean itsestäni seuraavaa. Koetan kestää sen tosiseikan, että olen joistakin ihmisistä tosi vastenmielinen tyyppi. Ja että heillä on mielipiteeseensä täysi oikeutus! Vaikeuksia aiheuttaa kulttuurikasvatus, johon minut on istutettu. Halaus kuuluu asiaan ilman poskisuudelmia! Kaikesta huolimatta mietin nyt strategian vaihtamista. Luulen, että en ole ensimmäisenä halaamassa – tarjoan toki kättä, mikäli epidemiat sen sallivat. Minun täytyy oppia, että eivät kaikki tykkää, vaikka jättävät sen sivistyneesti sanomatta! Vaikka eihän siinä edes ollut tykkäämisestä kysymys – kulttuuritervehdyksestä vain.