555
22.10.2024
KULLATUT KEHYKSET – 05
Tarhaan, vaikka en tahtoisi! Yksinhuoltajana lapsen hoitaminen kotona on niin suuri kustannuserä, että on harkittava hartaasti ja pitkään. Yritettiin sitäkin. Hoitajat eivät kuitenkaan osoittautuneet kovin luotettaviksi, joten tarhasta tuli pakko. Miten omiin oloihinsa ja rauhaan hakeutuva lapsi, joka roikkui äidissä, voisi selvitä meluisassa ja vilskeisessä lastentarhassa, jota päiväkodiksi ja varhaiskasvatukseksi nykyään sanotaan. Itkemällä tietysti! Karkasin aina, kun mahdollista, keittäjän luo keittiöön, työpöydän alle sille kohtaa, jossa keittiöportaita yleensä säilytetään. Jos hyvin kävi, antoi Rauni-täti palasen leipää sinne järsittäväksi. Monesti hoitotädit tulivat hätistämään pois toisten joukkoon. Lohtututti oli tietysti viety. Vasen käsi tultaisiin sitomaan selän taakse, jotta suoriutuisin tyttöjen käsitöistä ja kaunokirjoituksesta tulevaisuudessa. Millaiset mahtavat olla tämän ajan ”sitomiset ja syyt”! Hyvä tarkoitus pitäisi punnita päivän valossa, eihän kaunokirjoitusta enää tarvita mihinkään, vaikka se hyödyllistä olisikin.
Kuuntelin haltioituneena tätien lukemia satuja ja tarinoita. Yritin myös draaman kaarta esiintymällä päiväkodin juhlissa. Siitä ei oikein tahtonut tulla mitään, sillä herkimmällä juonenkulun kohdalla puhkesin itsekin kyyneliin ja nenän niistäminen vei katsojilta herkän tunnetilan mennessään. Lopulta selviytymisvietti ottaa haltuunsa. Minusta tuli varsinainen organisaattori. Siihen aikaan päiväkoti lämmitettiin puilla. Puut laitettiin kuistille suureen laatikkoon. Tätien päiväkahvin aikaan järjestin yllätyksen. Kaikki kaverit jonossa ja työletkassa tyhjensivät puut takaisin liiteriin! Tädit eivät tykänneet! Hiljaisuutta rakastava lapsi oppi, että siedettävä elämä saisi jossakin kohtaa oman rauhan ajan. Muulloin oli parempi johtaa kuin tulla itse johdetuksi johonkin, mihin ei missään tapauksessa halua. Yksi tuska oli ja jäi: äiti ehti viimeisenä kaikista vanhemmista hakemaan minua kotiin. Jokaikinen päivä pelkäsin sielu sykkyrällä, että entä, jos äiti ei löydäkään minua!
Yritin parhaani mukaan parantaa elämänolosuhteitamme. Äiti veti pulkkaa talvipakkasessa kohti tarhaa. Hyödynsin vastaantulevat miehet kysymällä mukavan oloisilta, että tulisitko meille isäksi. Toiset yskähdellen, toiset punastuen ohittivat hattua nostaen kuvan kauniin mustan lesken. Lopulta pulkkapuhetta: äiti, olisinpa Kautovaaran Missu-kissa. Miksi ihmeessä? No se saa jäädä lämpimälle pankolle makoilemaan, kun Aino - täti paistaa leipää.
Nykyisin aamupuuhieni aikaan katsahdan siunaten tielle, jossa isot ja pienet taittavat työmatkaansa kuka kouluun, kuka päiväkotiin, mikä minnekin. Siunaan turvallista päivää ja iloisia voimia suorittaa se, minkä yhteiskunta tällä hetkellä on pannut suoritettavaksemme. Se ei suinkaan ole kaikkien paras. Se on kompromissi siitä, minkä jokainen joten kuten voi hyväksyä ja läpielää kolhiutumatta kohtuuttomille lommoille.