Polskis! On Mikki nyt merelle lähtenyt pikku kaarnapurrellaan. Ja vaik onkin tuuli vain yltynyt, Mikki laulaa innoissaan: hiulihei... Tänä kesänä olen istunut uimavahtina rannalla enemmän kuin koskaan. Siinä on ehtinyt muistella omiakin lapsuusvuosia: vedessä pulikoitiin niin, että melkein evät ja pyrstö pääsivät kasvamaan. Kaverukset pitivät huolta toisistaan. Jos pojat uivat tukkinipuille kuta kuinkin keskelle selkää, voitiin olla varmoja, että lihaskrampin sattuessa tai väsymyksen yllättäessä paremmassa kunnossa olevat toverit raahasivat heikommassa hapessa olevan rantaan. Ei silloin ollut pelastusliivejä. Ensimmäiset sellaiset tulivat markkinoille korkista valmistettuna. Tarpeeksi pitkään vedessä ollessaan ne imivät itseensä vettä ja antoivat loppusilauksen uimarin hukkumiselle! Kyllä suojelusenkeleillä riitti työtä … Ja aina on ollut vesille venosen mieli. Isolla intiaanikanootilla paineltiin pitkin tuulista selkää muistisääntö mukana: jos kanootti kaatuu, pitäkää reunasta kiinni ja odotelkaa apua.
Tietysti muistot kultaantuvat. Tämä tosiasia mielessä ei muuta sitä kuvaa, joka pikkuhiljaa kasaa huolia nykyajan lasten hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta. Lastenlaulussa koetellaan kyynelkanavia: älä vie lapsuuttani pois … Ja samalla lapsuusvarkaita keksitään ja jätetään kiinni ottamatta! Ajatelkaapa nyt uutta esikoulukokeilua vuodella varhennettuna. Ensin kokeilu todetaan tuloksiltaan erinomaiseksi ja sitten pakolliseksi ja lopulta viisivuotiaat tekevät esikoulutyötään arkipäivästä toiseen. Kuulen puolustuksen puheenvuorot ja asian edut. Miksi sitten en arvosta tätä kasvatusmuutosta? Heitän kehään arvot! Kuulemalla kuulkaa, mitä poliitikkomme puhuvat. Lapsia tarvitaan lisää. Lapsia pitää kasvattaa yhteiseloon mahdollisimman tehokkaasti mieluiten rinnoilta riipaistuina. Ja miksi … siksi, että yhteiskunta tarvitsee koulutettuja VERONMAKSAJIA, siis työmuurahaisia. Tulosten varmentamiseksi lapsilta viedään myös biologinen identiteetti. Ei ole enää tyttöjä eikä poikia, on vain numerosarjoja, jotka kuin varaosat voidaan oikein ohjelmoituina sijoittaa yhteiskuntakoneen vara- ja täydennysosasiksi. Itse sain vielä mahdollisuuden haaveilla mieleisestä työstä ja nuoruuden kukkaan puhkeamisesta.
Niin, ne arvot! Uskallatko kokeilla, miten sinulle käy. Kerro esimiehellesi kehityskeskustelussa, että tärkeysjärjestys on tämä: ensin Jumala, sitten perhe ja etenkin lapset ja vasta kolmantena tulee isänmaa ja työ sen hyväksi. Mummo roolaa käsipohjaa ja minä polskutan koiraa, aa aa, aa aa, aa aamutuimaan!
Jaa tämä sivu