25.03.2023

MITÄ IHMETTÄ?

Mitä ihmettä minulle tapahtuu? Sain kutsun ja pyynnön ryhtyä auttamaan luokkakokouksen

järjestämisessä. Ensi vuonna on kulunut 50 vuotta abikeväästä ja ylioppilaaksi valmistumisesta. Katsoin vanhaa luokkakuvaa ja kuin jostakin aikojen takaa nousi sellainen tunnemylläkkä, että oksat pois ja männynkävyt myös. Tuli kaipuu elämän parhaaseen aikaan. Se keveys ja huolettomuus täysin turvatussa ja suojatussa olossa. Edessä tabula rasa – kaikki mahdollisuudet hyvään ja kauniiseen elämään. Ei tarvitsisi kuin poimia erilaisten tarpeiden hedelmiä matkaa tehdessä. Ellei eteen olisi tullut kielletty puu, ehkä useampikin.

Suurin yllätys näissä kavereiden metsästyspuuhissa on ollut se, että minut muistetaan ja, että joku on jopa ajatellut minua matkan varrella. Ja jo muutaman kohtaamisen jälkeen on pitänyt ihmetellä sitä, että juttu luistaa kuin noita 50 vuotta ei olisi ollutkaan! Ihminen ei sittenkään vanhene sieltä syvältä sisimmästä. Pikkuisen kun pintaa raaputtaa, löytyy se elämän yllätyksiä etsivä nuori ja viaton ihminen – se iki-ihminen, joiksi meidät on luotu. Eräs tovereistani totesi, että hänen elämänhistoriansa on ollut helppo ja lyhyt. Kaikki odotukset ja toiveet lienevät toteutuneen. Siisti paketti kenen hyvänsä tarkasteltavaksi. Menestystä, rakkautta ja lähi-ihmisiä elämän loppuun saakka. Oma elämäni on ollut kuin nuo koulutytön korkkiruuvit, pitkät ja mutkikkaat pomppuesteet mukaan lukien. Jaksaakohan kukaan kuunnella. Eipä se kuitenkaan ole valitusvirsi, vaan yllätys, yllätys – suuri seikkailu, jonka jatkokertomus yhä vain saa uusia käänteitä! Kyllä koen, että kaikilla meillä on myös kaihoa ilmassa, sitä todeksi tehtyä tietoa, että ei oikein kuitenkaan ole osannut elää.

Freskoon minusta tehtiin kuva ja alle laitettiin teksti: odotan. Seurustelusuhde ylempiluokkalaiseen nuorukaiseen lienee laukaissut tovereissani kaikenkarvaiset odottamisen mahdollisuudet. Poikakaverini, siis nykyisen mieheni puhekuplaan tuli: mulla on kauhea Kankkunen. Tyttönimeni antoi mahdollisuuden parisuhteen vehnästelyyn. Mutta tosiasiassa. Molempien kuvat ovat olleet profeetallisia. Luova ja levoton ihminen ei ole tehnyt Heikin elämää helpoksi. Ja itse sitten: odotan koko ajan jotakin. Ellen pelkää pahaa, mietin, missä viipyilevät ne ihmeellisen ihanat yllätykset. Tyttäreni kuvausta lainatakseni: parantumaton optimisti, joka jakaa rakkautta kaikille vastaan tuleville; ja loputon romantikko: kyllä sinä äiti vielä saat punaisia ruusuja salaiselta ihailijaltasi!

Tämä luokkakokouksen järjestäminen ei sovi herkkähermoisille. Joutuu luotaamaan kaikenlaisa ajatuksia. Miten on mahdollista, että nuori saa kaikki eväät ja vehkeet ja odotukset ja näytöt ennustavat huikeaa menestystä. Sitten aineksista ei tulekaan täytekakkua vaan kallellaan ja kumpareilla olevaa pelkkää arkipannaria. Olenkohan elänyt ihan väärän elämän toisen ihmisen osassa! Tätä nyt tässä jään pähkäilemään ja yhä odottamaan, millaisia kertomuksia kavereillani on kerrottavanaan. Olisin halunnut kohdata heidät siinä elämän vaiheessa, kun punaiset piikkarit pistivät koulun pihaan suloisesta urheiluautosta. Nyt näkevät vain, mitä jäljelle on jäänyt eletyltä elämältä. Vältän sanomasta, että tässäkö se nyt sitten olikin!