20.12.2023

AMARYLLISTERVEHDYS

Sain rakkahalta serkulta amaryllistervehdyksen. Omin käsin hyödetty ja kasvatettu kukkatervehdys vei katseen mennessään. Kyllä kauneudella on ihmeellinen vaikutus ihmiseen! Omat laitokseni siinä rinnalla kalpenevat tai punastuvat häpeästä. Isomummo on koko joulukuun seurannut erilaisten kukkien kehitystä pienestä näyttävämpään. No esimerkiksi hyasintit nupuista täyteen loistoonsa. Meneillään on meilläkin amaryllis. Se on ollut kaksi viikkoa kuin huutomerkki mummon pöydällä: paksu varsi ja kohtuullinen nuppu, jolle ei tapahdy yhtikäs mitään. Siinä se mollottaa kuin Kiasman näytteille asetettu luomistyö. Ellei kohta kuki, kuulee kunniansa tai kohtaa loppunsa biojätteessä. Mutta mummo vaalii. Annetaan sille lisäaikaa ja vielä vähän mahdollisuuttakin!

Isomummo on oikeassa. Niin ovat olleet muutkin vanhemmat ihmiset. Meillä oli ihana lastenhoitaja, Hertta-mummo. Häneltä opin stressinhallintaa supisavolaiseen tapaan. Kun kiire ja kireä stressi oikein painoivat päälle, Hertta-mummo muisti aina sanoa, että kuule, kyllä elämän pitää voida olla joskus kuin kellottoman lehmän lönksyttelyä. Jos joku kaipaa selvennystä, tiedättehän, että lehmälaumassa on aina kellokas: se lehmä, jolla on kalkattava kello kaulassa. Kellokas kulkee edellä, ohjaa ja antaa vauhdin. Jos pystyt hallitsemaan kellokasta, hoituu muu lauma ihan itsekseen. Niinhän se on muutoinkin maailmassa, politiikasta puhumattakaan. Ne muut lauman kellottomat lehmät siis tarkkailevat ja seuraavat johtajaa. Niillä on vara verkalleen lompsia sinne ja tänne ihan oman mielen mukaan, kunhan kellokkaan häntä edes jostain läheltä heilahtaa ja vilahtaa. Kello kalkattaa, että alkakaahan kalppia. Lauma laahustaa ja tietää hiljaa hyvän tulevan! Tästä menosta lienee saanut alkunsa sanonta: vahinko ei tule kello kaulassa. Joulun pelikentällä vauhdin vähentäminen on viisautta. Ja sananlaskuista löytyy joulun valmistajille kerrassaan mainio neuvo: parempi kuiva kannikka kourassa kuin mehevä paisti vielä mehevämmässä riidassa.

Kuumin keskustelun aihe perheissä lienee suhtautuminen joulupukkiin. Kasvatetaanko lapset uskomaan häneen ja sitten pettymyksen kautta todellisuuteen, että bluffia kaikki olikin. Vai olisiko parempi kertoa, että joulun perinteisiin kuuluu satu joulupukista, joka tuo lahjoja lapsille. Tässä aihepiirissä on kautta vuosikymmenten ollut kaksi toisistaan mittaa ottavaa jakolinjaa: totta vai tarua vain. Itse kallistun toden puolelle: jouluna kaikki, jotka haluavat, saavat uskoa joulusatuun pukista, joka kulkee punaisessa nutussa lahjoja kanniskellen. Joulupukki, valkoparta, vanha ukki!