Lumikuningatar on ainakin yhtä ajankohtainen tarina kuin sadun syntymisen aikaan. Tihulaisen valtakunnassa särkyy peili ja lukemattomat sirut leviävät maailmalle. Sirut tekevät pesän ihmisten sydämiin ja jäädyttävät ne. Pahuus ja pahantahtoisuus on tullut jäädäkseen! Mutta niin kuin saduissa aina, joku pelastaa tilanteen – tällä kertaa lapsi! Voisiko parempaa mediatyylikkyyttä olla. Pakkanen nipistelee nenän päätä ja joulun sanoma tiivistyy pelastavaan Lapseen.
Kiitos professori Kelttikangas-Järvinen! Sannikan haastattelussu kävi selvääkin selvemmäksi, että lapsi ei ennen kolmatta ikävuotta ole päiväkotikelpoinen muuten kuin uusimalla koko systeemi. Lapsen aivotoiminta vaatii kodinomaisen kasvu- ja kehitysympäristön vähine turvallisine ihmissuhteineen. Päiväkodin isot lapsiryhmät ja tätien taakoitus luovat kasvutilanteen, jota lapsen kehitysvaihe ei pysty hallitsemaan. Turvattomana ja häkeltyneenä lapseen kasvaa perusstressikuormitus, jota aikuisena maksetaan muun muassa kakkostyypin diabeteksenä, pään sisällöstä ja tunne-elämästä puhumattakaan! Miksi siis raastamme lapset pois kodeista mahdollisimman aikaisin? Talouden alttarille tietenkin! Kaikkien kynnelle kykenevien on tehtävä veronmaksullista työtä, jotta voime hoitaa sairaat ja muut apua tarvitsevat. Eikö halvemmaksi tulisi panna järkeä hattuun ja antaa vanhempien rauhassa hoitaa jälkikasvuaan. Siinä syntyy säästöä ja selväpäisiä lapsosia! Mutta, mutta, Tihulaisen sirpaleet sydämissämme olemme muuttuneet jäätävän likinäköisiksi, eikö totta. Halvin ja tuloksia tuottavin hoito lapsille on kotihoito! Kauhistumme historian kertomuksia Moolokin suuhun syydetyistä lapsiuhreista. Meillä uhrialttarin aukko on euron kokoinen, mutta sitäkin ahneempi!
Omat kokemukset lapsuuden päiväkotiajoilta juuri silloin pienenä komppaavat professorin opetuksia. Lapsia oli todella paljon 50-luvun päiväkodeissa. Meno ja melu mittasuhteeton ja tätien kädet täynnä työtä. Silloin ei tiedetty Kelttikangas-Järvisen opetuksista. Siksi on pakko antaa paljon anteeksi. Ja sitä paitsi sen ajan nuoren yksinhuoltajalesken elämässä ei ollut muuta mahdollisuutta. Niinpä ajan ja kasvatuksen tehostamiseksi tutti riistettiin pois. Vasen käsi sidottiin selän taakse, jotta oppisin oikeakätiseksi. Näillä valmisteluilla olisi sitten pitänyt rynnätä siihen kasvinkumppanien ryhmään, jossa olisi tarvittu kahta kättä ja tuttiakin. Lapsi keksii selviytymiskeinoja itse ja saattaa saada oudon ihmisen maineen. Pyrin keittäjätädin tiloihin ja pyysin saada istua työpöydän alla – hallittavassa ympäristössä. Sain luvan ja kiitän keittäjää armahtavaisuudesta ja viisaudesta. Turvapaikkaa hakiessani en tiennyt osuvani kultasuoneen! Pöydän alle ilmestyi milloin pala leipää, milloin kappale porkkanaa, joista muut lapset eivät saaneet tietää mitään. Kiitos, kiitos! Hyväntahtoisesta keittäjätädistä huolimatta sain stressipalkaksi keskivartalolihavuuden ja 2-tyypin diabeteksen. Uskokaa opetusta hyvät päättäjät!
Autetaan lapsia sanoin, teoin ja rukouksin. Nuoret oireilevat ikävällä tavalla. Nykyinen kasvuympäristö on monin verroin haastavampi kuin se oli omana aikanani – ja niin ovat sen seuraamuksetkin. Olisiko suurin lahja tänä jouluna lapsille annettu aika, joka ei lopu joulunpyhien jälkeen. Päättäjät voisivat tehdä päätöksiään lapset ensisijaisesti edelle – mallilla. Ja syliä ja syliä! Katselen raastavin sydämin mainosta, jossa isä juhlapullot kolisten tulee kotiin, havahtuukin huomaamaan lapsen odotukset ja tarpeen, laskee kassin pois käsistään ja lähtee kuin lähteekin epämukavuusalueelleen luistelemaan poikansa kanssa – selvin päin! Ja juuri joulua ajatellen, tehdään kaikki mahdollinen, että jokainen Suomen lapsista saisi sen paketin, jota on hartaimmin odottanut! Sulakoon sydämet ja vieköön sulamisvesi pois pahat sirut ja sirpaleetkin. Lumikuningatar voi olla komea katsella, mutta hänen vierellään on kylmä! Hampaita kalisuttavan kylmä!
Jaa tämä sivu