556

23.10.2024

KULLATUT KEHYKSET - 06

Isän haudalta pois kävellessämme olin yrittänyt tehdä pitkäntähtäimen kysymyksen. Lapsen ajatuksenkulkua tapaillen kysymys kuului kuta kuinkin näin: ei ole isiä; onko meillä kotia! Kuten kuvasta näette – ja monista muista voisitte nähdä lisää – koti oli lupausten mukaan. Kuvasta huokuu seesteisyys ja turva, tietysti kynä kädessä. Lapsuuden ystävistä Mörö on päässyt tällä kertaa mukaan kuvaan. Ja niinhän se olikin, että vaaleanpunaisen Nillu-nallen piti muuttaa serkkulaan, koska pienessä kodissamme ei ollut sijaa monelle niin suurelle karvaturrille. Nillu lähti ja Mörö jäi pitkälti siitä syystä, että Mörö oli rumempi eikä sitä siis ollut niin helppo helliä. Takasin tämän karvaturrin tulevaisuuden hoitamalla sitä itse. Nillulla oli kuninkaalliset päivät serkkulassa.

Kodin merkitykseen oppii elämällä siinä. Jos koti on vain seinät ja suoja sateelta, siellä piipahdetaan pikaisesti. Jotta sielu saisi turvapesän, kotiin on satsattava ja siellä on vietettävä aikaa. Riitely ei vie kodin merkitystä mihinkään elleivät kotiväkivalta, virtahepo olohuoneessa tai esimerkiksi yksin pitkäksi aikaa jättäminen tee oloa epämukavaksi. Sanotaan, että ihmisen koti on siellä, missä hänen rakkaimpansakin ovat. Se on totta. Kodin ilmiasulla ja varustetasolla ei voi korvata sen lämpöä ja tunnelmaa. Leikkiessäkin tuli usein sanotuksi, että minäpä lähden nyt kyllä kotiin. Leikkikaverille se tarkoitti joko kilttiintymistä eripurasta tai sitten kaveritta oloa ainakin jonkun aikaa. Ja niin se vain on, että kun on ollut turvallinen lapsuudenkoti, haluaa sen taata ja järjestää omille lapsilleenkin. Me opimme esimerkeistä ja toistamme näkemäämme kaavaa!

Lapsuuden kodin taloudellinen taso oli varmasti niukka, monin mittarein myös ihan tosi köyhä. Äidin opetus: köyhä saa olla, mutta sen ei tarvitse välttämättä näkyä – oli loistava elämän eväs niihin päiviin, jolloin jo alkoi tuulla ensin omaan otsaan ja sitten vasta vanhempien apuun hätätilanteissa. Puhtaat ja silitetyt vaatteet, siisti koti, jossa tavarat ovat paikoillaan … Ne antoivat raamit ja kuvan siitä, millaisia ihmisiä täällä asui ja eli – eikä ensimmäisenä tullut ajatelleeksi, miten paksua lompakkoa he hallinnoivat. Koti, jonne on tervetullut ja se, että siellä on hyvä olla vieraidenkin, koskettaa lämmöllä jokaista paikalle piipahtajaa. Niin sen soisi olevan tänäkin päivänä. 

Isän auto-onnettomuuden jälkeen leski oli oikeutettu jonkinlaisiin taloudellisiin korvauksiin. Helsinkiläinen lakimies hoiti ystävällisesti äidin asiaa ja varasti kaikki perheelle tarkoitetut rahat ja varat. Penniäkään ei tullut pienen perheemme arkea helpottamaan. Kun sitten ukki-Rudolfin puuttuminen asiaan antoi tuta, tapahtui kamalia. Lakimies ei ehtinyt korvata vahinkoa, vaan kuoli – siis luonnollisen kuoleman. Hänen leskensä aneli armoa, sillä ei hänellä ollut, mistä ottaa noinkaan vaatimatonta summaa. Mikäs siinä sitten: tee niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Elämä jatkui ilman oikeutettua rahallista avustusta – ja olimmehan jo siihen tottuneetkin.

Oman aikuisen elämäni aikana puhuttiin avainkaulalapsista siihen sävyyn, että kysymys oli viittä vaille heitteillejätöstä, mutta hyväksyttävästä sellaisesta, koska oli ansaittava leipä ja maksettava syntyvän hyvinvointivaltion taso. Äidin yksinhuoltajuuden aikaan ei saanut tukea muuta kuin ehkä tutulta diagonissalta. Sukulaiset auttoivat, jos voivat. He kuitenkin rakensivat sodan jälkeistä elämää ja omakotitaloa, ymmärrättehän nyt, että ei aika ja raha kaikkeen riitä … Serkkulan ansioksi on luettava se seikka, että aina oli kaksi ylimääräistä paikkaa ruokapöydässä. Anti ei ollut kovin vaihteleva ja määrältään suuri, mutta perunat jaettiin ja kastikkeeseen lisättiin vettä. Oltiin yhdessä ja sehän oli jo puoli ruokaa! Ja serkkujen seura ainoalle lapsoselle, minulle, oli täysin korvaamaton timantti. Yhteiset leikit ja perinnöksi saadut vaatteet ja peräti polkupyöräkin tekivät heistä elämän peruspilareita. Leeni leikki ja kasvoi aikuisuuteen edellä ihmeteltävänä. Matti-serkku jaksoi kuunnella urheiluselostuksia ja ohjelmakatkon kohdalla urahdella ja murahdella minullekin jotakin. Kivoja muistoja!