648
19.02.2025
KOMPOSTILEHTO
Jos nyt rakas lukijani hieraiset silmiäsi otsikon edessä, voin vakuuttaa, että olen itsekin hieraissut. Mieli päivitteli, kun katsoin psykologin selitystä ympäristötunteista, joista esimerkiksi metsäsuru on tosissaan otettava asia. Raskashan se onkin, tuollainen puutaakka! Ja sitten se toinen hieraisu; eipä ollutkaan vitsi se juttu kolmesta hautaustavasta: arkku, poltto ja kompostointi niille, joilla ei ole parempaan varaa. Kansanedustaja lehtiotsikoi, että ruumiit pitää tulevaisuudessa voida myös kompostoida. Pitäisi miettiä itse kunkin, mitä suustaan päästää: sanat saattavat muuttua lihaksi, siis kohdattaviksi tosiasioiksi. Meitä odottavat siis puskutraktorit ja kompostilehdot – kaulitaan ja käännetään. Laki hautarauhasta pitää päivittää!
Koko maailma on Orwellilaisessa hätäkokousten hätätilassa. Yksi miettii, miten ruumiita syntyy lisää, toinen haluaisi niiden vähenevän perusteettoman tappamisen takia – ja kolmannet miettivät, mitä tälle ilmeisen ongelmalliselle jätteelle pitäisi tulevaisuudessa tehdä. Tähän asti on toivoteltu kevyitä multia ja levollisia unia. Mutta muutokset ovat vääjäämättömiä. Mitähän tästä pitäisi ajatella.
Uskontunnustuksessa lausumme julki, että uskomme ruumiin ylösnousemiseen. On siis tärkeätä, miten kehoamme kohdellaan, vaikka sielu olisikin jo jättänyt kuorensa. Kehomme arvostus on elämänmatkallaan muuttunut. Me voimme muovata sitä mieleisemmäksi tai sitten pakon edessä vaihtaa jopa varaosia. Ulkonäköuskonto laatii ajatuksiimme monenlaisia vaatimuksia ja pornografia vie yksityisyyden. Kehorauha on kuollut. Mitä vähemmän arvostamme kehoamme sitä helpommaksi tulee sen kohteleminen millä tavalla tahansa. Kehoydin piilee sen arvostamisessa. Vaikka se kuoleman jälkeen on pelkkä senhetkinen kuori, Jumala arvostaa sitä niin, että nostaa sen kuolleista uuteen kukoistukseen sinä päivänä, kun kuolleet kohtaavat Taivaassa. Jumala löytää mikrokehomme osaset maatuneina, tuhkana tai vaikka kompostoituna, hukkuneenakin ja pakastettuina juuri sieltä, mihin olemme päätyneet. Me emme katoa – siksi emme ole ongelmajätettä – vai olemmeko itse asiassa sittenkin. Yritetään hävittää ja piilottaa, mutta aina vain uskomme, että asianosaiset ilmestyvät takaisin jonakin päivänä.
Jeesus on ylösnousseita ensimmäinen niin kuin kaikissa muissakin asioissa. Me seuraamme Hänen esimerkkiään. Ristiinnaulitsemisen jälkeen Jeesus nousi kolmantena päivänä kuolleista ja ilmestyi tunnistettavana henkilönä opetuslapsilleen. Tuomas sai jopa koskettaa Kristuksen haavoja!
Jeesuksella oli keho, vaikkakin jotenkin erilainen, saattoihan hän kulkea suljettujen ovien läpi ja ilmestyä eri paikoissa. Koska kuolemme Jeesuksen kanssa, me myös nousemme kuolleista Jeesuksen tavalla. Joissakin kulttuureissa kehokuoremme päätyy kotkien ruuaksi, krokotiilien kitaan – monella tavalla. Mutta ei huolta. Meidät on tehty, nähty ja löydetty uudelleen. Tulipa kehomme välisäilö miksi hyvänsä, sen merkityksellisyys ei loppumetreillään muutu. Tämän takia hautaaminen ja kehoarvostus kuuluvat kunniaan. Teemme pitkääkin surutyötä käymällä haudoilla. Vietämme vainajien muistopäivää. Konteksti on selkeä. Laaditaan kehon käsittelylle sen arvon mukaiset viimeiset vaiheet siltä osin, mihin ihminen voi osaamisellaan vaikuttaa.
Peilikuva ja lukemattomien ihmisten kehosuru on arkipäivää. Silmäämme eivät miellytä krempat eivätkä fyllit. Ja kuitenkin varsin rujokin ihminen voi olla pysäyttävän kaunis. Missä piilee hänen viehätysvoimansa! Sielussa tietenkin. Me emme ole pelkästään ulkokuorta. Me olemme ensisijaisesti iankaikkkisuusolentoja sielujemme takia. Sielun kauneus on korkealuokkaisinta kauneutta. Mietipä vain barbietyyppiä, joka muodollisesti voi olla kauneuskäsitteiden prototyyppi, mutta sielultaan täysin kylmässä ja kuolleessa tilassa. Pelkkä kehon kauneus ja sen tavoitteleminen on Orwellilaista pluffia, että emme kiinnittäisi huomiota siihen, mikä on tärkeintä. Sielua ei haudta. Se elää ikuisesti!