665

15.03.2025

TÄHÄN VÄLIIN

Jopas on soppa! Venäjällä putoaa yllättäen ikkunasta sellainen, joka ei suostu duumaan. Viirus varmaankin, kun Suomessa uutisoidaan ikkunaonnettomuuksia yhä enenevään tahtiin. Eduskuntatalosta ei vielä ole kukaan rojahtanut katukiveykseen, vaikka potilasluvut ovatkin kovasti koholla ennakoiden ennustamattomia tapahtumia. Maailmalla olen oppinut näkemään kerrosrakennusten ikkunat kiinni tuupattuina – korkeintaan pientä tuuletusläpeä tilkitsemättä. Trendi se on tämäkin, että kansalaiset kärsivät ikkunaideologiasta. Ikkuna ei enää olekaan valoa ja ilmaa varten seinään laitettu laitos. Ei, sen tarkoitus on olla kuin jätekuilu ei toivottujen kansalaisten poistamiseksi – ja meillä ei ole edes verhoja.

Ruokariennoista ketsuppi sai aikanaan arvostelua siitä, että ei joka paikkaan. Jos ravintolassa pyytää ketsuppia, loukkaa kokkia, sillä ketsupilla voi peittää olemattoman tai epämieluisan maun. On kuin sanoisi päin naamaa, että olipa karmea keitos. No, ketsuppi happoineen kuluttaa hampaita niin kuin cociskin tekee. Uusi villitys on majoneesista: että ei voi syödä muuta kuin dippaamalla ja pursottamalla ruokaan kuin ruokaan. Pitkän päälle pursotus näkyy keskivartalossa makkaroina, mutta niillehän tarvitaankin rasvaa ainakin kesäkuumalla. Jos energian tarve tyydyttyy majoneesilla, jää syötäväksi liian ja köyhdyttävän vähän sitä tarpeellista. Seuraa aliravitsemus, jota ei todenneta painoindeksillä.

USA pyytää Euroopasta kananmunia. Eikö olekin jotenkin kroteski uutinen sotaa käyvien uutisten joukossa. Mutta niin se vain on, että jättituotanko ja sitä kohtaavat katastrofit pienentävät tuotoksen hetkessä puutteeksi asti. Suomalaiset sitä vastoin haikailevat jauhelihan perään, että muka on saatavuus- ja tuotanto-ongelmia. Skipatkaa vain lehmät ja saatte odottaa pitkän tuotantoon uudelleen orientoitumisen, puutteen ajan. Suomalainen ruokakulttuuri seisoo tai kaatuu murukastikkeen mukana. Mitä tänäään siis syötäisiin. Tee äiti nakkikastiketta. Mutta lihaa tarvitaan siihenkin, niitäpä niitä – nakkilehmiä.

Muistatteko, kun 70-luvun loppupuolella puhuttiin Britanian rannikon terveysongelmista. Kansa söi saastunutta kampelaa ja lopulta syntyi sokeita lapsia tai sellaisia, joilta puuttui raaja. Pitäisikö pysähtyä? Nyt syntyy vasikoita, joilta puuttuvat isoaivot. Arvelevat viirusta ja ties minkä vaikutusta, mutta huolta kyllä pukkaa tämä luonnon tuskanhuuto vapautuksen puolesta. Viljelemme, mutta emme varjele. Käytämme aina nopeinta ja halvinta tietä tavoitteen saavuttamiseksi. Miten käy lapsillemme, joita laumoittaan lääkitään hiljaiseksi varhaisesta lapsuudesta lähtien. Elävä olento ei tunne sellaista käyttäytymismallia kuin kustannustehokkuus!

Luonto keksii aina kiertotien tavoitteeseen pääsemiseksi. Kun koulu ei maista, pitäisikö paeta, pinnata. Mutta hei, emmekö juuri lisänneet lakisääteisiä kouluvuosia kaikille kansalaisille; ja lisäoppitunteja opetusviikkoon. Lapset karkaavat entisistäkin ja me päätämme lisätä samaa lääkettä. Hellurei! Yhtään kansainvälistä suuryritystä ei johdeta näin pöljin päätöksin. Koulupudokkaat halutaan ruotuun hyvällä tai pahalla. Minä laittaisin ajalla. Meidän on uskallettava kyseenalaistaa koulun vuosikymmeniä käyttämiä käytänteitä. Meidän on voitava antaa aikaa jokaiselle niin, että yksilöllinen koulupolku voi tuntua mielekkäältä ja palvelee lasta, sellaistakin, jolla on haasteita yksinkertaisimpienkin asioiden kanssa. Meidän on rohjettava ja unohdettava tasapäistäminen, jota demokratiaksi kutsutaan. Antakaa palaa niiden nuorten kohdalla, jotka eivät tarvitse saman jankkaamista. Avatkaa latu kaikkiin mahdollisiin opintovaihtoehtoihin, jotta emme hukkaisi ilmeistä lahjakkuutta. Ja samaan tahtiin teknologisten harppausten kanssa – opetetaan ihmissuhdetaitoja ja vuorovaikutusta, jos kerran on tarkoitus, että vielä ihmisinä eletään toinen toistemme kanssa.