597
16.12.2024
HYASINTTI
Hyasinttimaljakko on melkein koulutuksellinen kapistus. Lapset rakastavat. Itse mietin, että ovatpas joskus olleet tukkuhintaiset hyasintit arvossa arvaamattomassa: että yhtä sipulia varten piti olla olemassa oikein oma maljakko. Mutta niinhän se oli tulppaanin sipuleidenkin kanssa. Se, mitä on vähän ja josta tulee trendi, saa olemustaan suuremman arvon. Me itse päätämme, mikä on arvokasta ja mikä arkista!
Hyasintti ei ole pelkästään metka katsella. Siihen sisältyy suuri opetus – jo sekin, että rumasta sipulista voikin versoa niin kaunista ja viehkeälle tuoksahtavaa katseltavaa. Kaikilla on siis toivoa. Mutta hyasintti puutarhassa, siitä en millään ole oppinut pitämään, kuuluuhan kukka jouluun ja ihan eri maailmaan. Mutta nyt läksin harhapolulle. Opetus on mittasuhteissa. Kuvan kukasta ja sen juuristosta on pesun yhteydessä poistettu puolet. Juuristo on suurempi ja näyttävämpi kuin maanpäällinen osa konsanaan. Kummin päin siis sipuli itse asiassa pitäisi laittaaa maljakkoon, mikäli massaa arvotetaan.
Hyasintin elämä on siis kaksijakoista niin kuin ihmistenkin: osa kasvaa pimeydessä ja vain osa on toistenkin katseltavana. Jos pimeä osuutemme on suurempi kuin se mukamas kukka – olemme melko metkoja pluffin pitäjiä. Jokainen taitaa tavalla tai toisella harhauttaa katsojansa ja kuulijansa. Vain sydänten tuntija näkee sekä valon että pimeyden ja arki todistaa taistelusta, jota ne käyvät keskenään.
Pitkä johdanto, että päästiin Waltariin. Pornoa ja väkivaltaa ja koko tuotannon perverssi vire. Siinäpä meille Sinuhe-sankarin arvioitsemista. Raamattu esittää mielenkiintoisen kysymyksen: voiko samasta lähteestä kummuta sekä hyvää että pahaa. Periaatteessa ja syvimmin tarkasteltuna, ei voi. Pisarakin pahaa pilaa hyvän. Kysymys ei ole tasapainosta, vaan puhtaudesta. Siispä Waltarinkin kohdalla on todeten hyväksyttävä se seikka, että meistä kumpuaa pahan puolelle kallistuvaa sekasotkua. Vain Jumalan työ meissä kykenee kampittamaan pahan hapatuksen. Jos Jumalaa ei tunne eikä Häntä kutsu avuksi, jää omaan liemeensä kiehumaan.
Uudet Waltari-löydöt toivat päivänvaloon meitä murehduttavia luonteenpiirteitä. Kirjallisuuden sankarimme, joka olikin vain vaivainen ihminen kaikkine kummallisuuksineen. Miten hän muka eroaa meistä? Kun nyt inventoimme kuluttamamme kulttuurin sisältämää perversiota ja väkivaltaa – eikö Waltari ollut kuin aloittelija asiassaan meihin verrattuna. Ja jos rohkenemme tarkastella sitä saastan määrää, mitä oikein koululaitoksen avulla tarjoilemme uusintapainoksina lastemme sielun ja ruumiin ravinnoksi, käy Waltaria suorastaan sääliksi. Toiseksi jäi ja komeasti sittenkin!
Jumala nostaa ihmisen lokaisesta liejusta – niin Waltarin kuin sinut ja minutkin. Paha ei lähde meistä pesemällä eikä riuhtomalla. Paha istuu meissä kuin lika Junttilan tuvan seinässä. Kun yhtä kohtaa yrittää pyyhkiä, leviää lika jo kohta toiseenkin paikkaan. Huono siivous on jo aikaa tiedetty lian siistelemiseksi sen sijaan, että tulisi puhdasta ja raikasta. Joulu ei ole historiallinen muistutus ja mielikuva Jeesuslapsen syntymästä. Joulu on toitotus ja huuto siitä, että antakaa Joulunlapsen syntyä sydämiinne. Jeesus nostaa kuopista ja koleikoista! Jeesus pesee puhtaaksi – eikä sitä voi kukaan enää liata, et sinä itsekään. Anteeksianto on sataprosenttisen demokraattinen: se kattaa sekä menneisyyden että tämän hetken ja tulevankin Jeesuksen puhdistavalla ja parantavalla taivastavalla.