677

30.03.2025

KITARAVIERAS

Jopas oli onni myötä ja verraton vieras olohuoneessa. Olen koko lapsuuteni istunut suvun vanhojen miesten jalkojen juuressa kuuntelemassa musisoimista: pari maniskaa, mandolinia ja kitara tai kaksi. Ukin veljeskaarti lauloi äänissä ja improvisoiden sydämensä kyllyydestä jokaisessa suvun kokoontumisessa – ja niitä kokoontumisia oli paljon useammin kuin tänä päivänä on tapana. Näistä musiikkikasvatuksen soinnillisista hetkistä syntyi myös tunnetila, hyvä sellainen, johon voi paeta, kun tarvitsee hetkittäistä lataantumista. Kitaran näppäily on alkutahti hyvälle levähdyshetkelle.

Ja kitaraa soitti Heikkikin koko nuoruutemme seurustelun ajan. Ilmankos oli tuttu ja turvallinen olo. Silloin uskallettiin myös laulaa. Lahjattomuutta täydelliseen lauluun ei tarvinnut peittää rääkymiseen ja soiton mahdollisimman hallitsevaan ääneen. Jokainen jollakin tavalla; pääasia oli osallistumisessa yhteisen tunnelman luomiseen. Osallisuus, josta ketään ei jätetä ulkopuolelle. Päivänsäde ja menninkäinen saa vedet silmiin tänäkin päivänä.

Meillä oli pitkästä aikaa yhteinen ilta laulelmien merkeissä. Heikin veli ja sisko perheineen ilahduttivat vierailullaan. Isomummokin heräsi eloon. Kyllä ovat vanhat koululaulut muistissa. Siinähän ihan nuortui! Olisipa useammin kitaravieraita. Saisivatpa kaikki vanhukset osansa omasta nuoruudestaan. Musiikilla on tervehdyttävä vaikutus. Se soittaa sielun kieliä! Ilmankos Jumalaakin kehotetaan ylistämään virsin, lauluin ja psalttarein.

Suomen taloustilanteen tiukentuessa kulttuuripalvelujen kysyntä jää rahan puutteen takia vähäisemmäksi. Musiikki kuuluu kuitenkin jokaiseen kotiin ja laitokseen. Kunpa taiteen tarjonnan varoja korvamerkittäisiin, ei niinkään uusien biisien tekemiseen kuin pienten tapahtumien järjestämiseen jokaisessa Suomen kolkassa. Oi niitä aikoja, kun elävä orkesteri opetti kokonaiselle salille lapsia svengaten soitannan aikakausia ja saloja. Voi veljet sitä hiljaisuutta, kun Veikko Sinisalo avasi sanaisen arkkunsa ja pudotteli värssyjä tunteella ja palolla. Nuoret olivat ihastuksesta ymmyrkäisinä vilkastelijoista hiljaisimpaan hissukkaan asti. Vieläkö voisi saada, vieläkö voisi järjestää – korkeakulttuuria koulujuuritasolla ja vanhainkotiväestössä. Ja kiitollinen kiitos jokaiselle kiertävälle taiteilijalle, joka ottaa kitarnsa kainaloon ja vaikka vain pienen palkkionsa turvin tuo iloa ja hyvinvointia sinne, minne sitä muuten ei juurikaan tuoda. Se on intiimiteatteria parhaimmillaan, joka mahdollistaa uuden oppimisen yhtä hyvin kuin innostuksen itsensäkin tekemiseen. Hetki hyvässä tunnetilassa on kokonaisvaltaista elvytystä arjen sietämiseen sellaisena kuin se itse kunkin on kohdattava. Voi jospa emme piilottaisi leivisköitämme, vaan antaisimme sen toisillemme korkoa kasvamaan.