632

24.01.2025

KUPLIVANA

Hevoskastanjasisko laittoi onnittelukortin: pidetään elämä kuplivana! Vai vielä kuplivana, kun tällaisella tempperamentilla kiuhuu vain yli ylt ympäriinsä. Kai siitä säpäkkyydestä on jotakin hyötyäkin. Ihan pieni otanta aamupäivästä ennen lounasta hyvin heräämisen ja aamukahvin jälkeen: säntäilysoitot; kuka tekee mitäkin ja milloin, Ilo-koiran hoitoon haku ja ruoka ja sitä seuraavat tarpeet; yksi hammaslankojen ojennukseen, toiselle ja kavereillekin ruokaa ja juomaa, auton pakokaasut mitttaukseen katsastusta varten, yllätyskahvit ihanalle tyttärelle, joihinkin väleihin kolmesta neljään puhelua, helppiä Heikin kauppareissun suorittamiseen – ei saa käsialasta selvää, kaksi lasia putoaa hyllyltä ripirikkinäiseksi, Ilo varastaa Isomummon lankakerän kilpajuoksulla, hyväksi mieleksi varatut runebergintortut osoittautuvat kuiviksi kuin kivet … Vain elämää, ei sen enempää!

Suomalaisilla on yksi tabu ylitse muiden: me emme oikein halua emmekä osaakaan puhua kuolemasta. Taikauskottomat ihmiset eivät halua puhua kuolemasta, jos se sittenkin hyökkää kimppuun, kun siitä puhutaan. Ei kuolema puhumalla lähene, kuolemanpelko sitä vastoin kyllä karsii sydäntä, ellei sitä oikein opettele kohtaamaan. Kaikki pelko kumpuaa lopulta kuolemanpelosta! Jos tämän jutun selvittää, selkenee elämä kuin pilvinen päivä. Ja toinen ehdoton juttu on käsittää, että päivät ovat määritellyt jo ennen syntymäämme; ne tulevat ja menevät puhuttiinpa tai ei, ellei joku päätä puuttua radikaalisti niiden määrään silloin, kun pitäisikin juuri panostaa laatuun. Ongelmille voi vaikka mitä!

Nämä asiat alkoivat kummuta ajatuksiini Iso-mummon veret seisauttavan kommentin takia. Iso kutoi sukkaa kaikessa rauhassa ja siinä lihapullia vääntäessäni tuli pamaus. Kuule, olen ajatellut: minua ihan ja oikeasti on alkanut pelottaa, että jos en osaakaan kuolla. Osaa kuolla? Elämänsä ponnistellut ihminen, joka on voinut jokaiselle asialle jotakin – on peloissaan kuoleman kanssa, kun ei tiedä, miten pitäisi toimia. No, ihan alkuun katsoin mummoa silmiin ja totesin: yksi on kuule varmaa; me emme ainakaan voi harjoitella sitä. Siitä rämähti sellainen helpotuksen hohotus, että oksat pois ja osa latvaakin. Ja niin – kuoleman kosketuksen edessä ajatuksissa tai realistisesti, olemme neuvottomia ja hämmennyksissä. Kyllä voi pelottaa. Äiti – ei ole mitään syytä pelätä. Muistatko, että Herra on luvannut sinulle, että pääset kotiin suoraan sorvin, siis kutomisen ääreltä. Herra on luvannut, että Minä itse tulen noutamaan sinut kotiin. Rakkaasi ovat lähelläsi ja Taivaallinen Isäsi vastassa käden suureen tervetulohalaukseen levitettyinä. Tällä kertaa saat olla ihanan levollisen toimeton turvassa ja rauhassa. Täytämme myös viimeisen toivomuksesi: kerromme niille, joita itkettää kovasti, että älkäähän nyt: Iso-mummon toive on, että iloitaan: hän on päässyt kotiin Jeesuksen luo iloisesti odottamaan meitä, kun meidän vuoromme tulee.