688

25.04.2025

YKSI ON JOUKOSTA POISSA - 

KUNNIOITUS JA KIITOS VETERAANEILLE

Veteraanipäivänä pysähdymme kunnioittamaan ja kiittämään niitä suomalaisia, jotka ehdottoman epäitsekästä rakkautta osoittaen puolustivat maamme meille rauhassa asuttavaksi ja elettäväksi. Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa oma henkensä toisten puolesta.

Sotainvalidit kuulunevat veteraanien raskassarjalaisiin. Itse olen sataprosenttisen sotainvalidin tyttären tytär. Veteraani kantaa taakan ja sen seuraukset kulkevat jopa kolmanteen ja neljänteen polveen. Veteraani on tehokkain rauhankasvattaja! Tehdä työ henkensä edestä ja kantaa ruumiin ja mielen rikot ja karikot arjessa ja elämässä. Muistelemme ja laskeskelemme jäljellä olevien veteraaniemme määrää - että emme unohtaisi. Kuitenkin jokainen sota missä päin maailmaa tahansa lisää uusia veteraani-sukupolvia maailmaan. Meillä on myös paljon uutta edessä: tunnemme sotaveteraanin, mutta miltä mahtaa näyttää tulevaisuuden kyberveteraani.

Sankarihaudat muistomerkkeineen kunnioittavat sodan kokeneita miehiä. Lotat ovat saaneet kunnianosoituksen ja arvonantomme pyyteettömästä työstä kansakunnan apuna ja tukena. Suomen hevonen on saanut patsaan ja ansaitun tunnustuksen rintamaponnisteluista. Puuttuuko jotakin! Puuttuu Martan ja Marian muistomerkki. Puuttuu kiitos ja kunnianosoitus suomalaiselle naiselle, joka lasta kantaen ja uuden sukupolven pirpaparveaan hoitaen kynti ja kylvi, osallistui sotaponnistuksiin ja sitten pulaponnnistuksiin tukien, hoitaen, puolustaen, kannatellen ja rohkaisten. Martta on käden työ ja toimi. Maria muistuttaa huikeasta henkisestä pääomasta, josta jaettiin sekä rintamalle että sotatantereiden ulkopuolelle. Suomalaisen naisen sinnikkyys ja sisu, rakkaus, joka teki, koska oli pakko. Rauhanjulistus ei suinkaan tuonut mukanaan helppoa elämää. Suomen nainen aloitti uudet sota- ja pulaponnistelut, vaikka niitä jälleenrakentamiseksi kutsuttiinkin. Martan työ ei loppunut. Marian tehtävä oli kaikkein raskain: miten auttaa ja elää muuttuneen, kuin toiseksi tulleen rakkaimpansa kanssa. Kun yhtä traumaa hoisit, kasvoi toinen sisällä omassa sydämessä. Niin vasta; oliko tuo nainen minun mummoni, joka jäätyneestä lantusta keitti päivän evään. Joka opetteli kehräämään lankaan pihapässin karvasta, että koulutie ei olisi palelluttanut sitä kulkevia. Ja joka kaiken kokemansa jälkeen huomasi seisovansa hangessa lasten kanssa. Isä oli taas saanut kohtauksen. Jumalalle kiitos Suomen naisista! Periksi ei anneta eikä kaveria jätetä.

Sota jää, vaikka veteraanit vaihtuvat. Kuka olisi uskonut, että taas tuntematon sotilas varautuu ja valmistautuu. Kansamme nuori vilja tähyää puintitantereelle: kunpa se ei olisi kuolema. Siunaa ja varjele meitä - Korkein kädelläs! Missä kulkee kansamme rajat ja keitä ovat ne kansalaiset, joita tulevaisuudessa puolustamme. Hiljaiset aatokset miettivät globaalia maailmaa ja maailmankansalaisuutta. Mitä se on ja mitä se tarkoittaa meille. Vai onko maan omien rajojen puolustaminen yksi agenda, kun toinen löytyy ismien ja arvojen raivokkaasta puolustamisesta. Eivät uskonsodat ole mihinkään kadonneet sillä perusteella, että puhumme niiden politiikasta ja terrorismin kitkemisestä. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat katoava luonnonvara: harvojen mahdollisuus ja etuoikeus.

Jään muistelemaan omaa ukkiani. Könönpellon asemalle kootut karut vaunut täyttyivät sotaan lähetettävistä. Naiset lauloivat Jumala ompi linnalle ja kaikki itkivät. Ei surun saattelemana, vaan toivoa täynnä tukevasta jälleennäkemisestä yhdestä vaunusta alkoi kuulua lapsia varten viritetty Jänis istui maassa. Vaunut kolistelivat ohi, kun valtava määrä miehiä veisasi omia lapsiaan varten. Älä sure lapseni, kohta lauletaan yhdessä - jos Jumala suo. Ensisävelkulut olivat kovin tutut, oman ukkini aloittamat ja tahdittamat. Eihän tämä niin kamalaa olekaan.

Koska kaveria ei jätetä, ei edes rauhan aikana, toteutti ukkini Kaunialan poikien suuren haaveen. Miehet olivat sitä mieltä, että kyllä ovat ansainneet ajelun Helsingin keskustassa valtion mustissa, hienoissa autoissa. Ukki soitti läpi virkamiehet ja poliitikot. Ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy. Mutta sota opettaa, että mahdotonta ei ole olemassakaan. Ukki soitti Kekkoselle: herra tasavallan presidentti. Ja totta kai asia järjestyy. Lopun voi lukea vanhasta lehtileikkeestä kun Kaunialan veteraaniveljen istuivat mustassa autojonossa Kekkosen kyydistä nauttien. Olihan tuota tullut tallatuksikin, että edes yksi kyyti ilman omia ponnistuksia.