862

12.02.2026

VIRHE VAHVISTAMISESSA

Otan esimerkin kukkasista – enkä missään tapauksesssa Heikin tuomista puskista. Muttta asia on tärkeän huomion arvoinen noin yleisellä tasolla ja monissa muissakin asioissa kuin kukkasten antamisessa. Kun tulee paineita palautteen antamiseen – vahvistamme väärin, ja olemme siis itse aiheuttaneet hankalan tilanteen, josta on tosi vaikea päästä pois!

Sosiaaliset taidot toimivat kahteen suuntaan: kiitokseen tai toiminnan muuttamiseen. Harvoin on hällä väliä meininkiä. Oletusesimerkkimme toimii näin. Sinulle tuodaan kukkaset. Sattuvat olemaan kevätesikoita, jotka allergisoivat kiitettävästi. Ovat myös purkissa, ei siis toivottavaa leikkomallia. Värien monilukuisuudessa voi mennä ihan metsään. Tuoja on sellainen, että toinenkin puska on odotettavissa lyhyen ajan sisällä. No sinä kiittelet ja kiittelet ja asettelet ja aivastelet. Ovat kauniita ja ihania! Miten sinä nyt minulle! Ja sitten stop! Mitä luulet palautteen kertovan kukkien tuojalle. Ajatuksesi on olla tuottamatta mielipahaa: et tykkää etkä ainakaan halua aivastella. Kehumisesi ansiosta törmäät esikoihin toisenkin kerran ja kärsimys jatkuu. Toinen luulee tekevänsä kaunista ja hyvää. Sinä kärsit ja kärvistelet ja mietit, että miten nyt tämänkin tästä saisin nopeasti kuolemaan. Harmi! Olisit voinut yksinkertaisesti halaten sanoa, että kiitos, mutta nämä aivastuttavat minua ihan kamalasti. Laitan tuonne sivummalle sen takia. Ajatus kaunis, toteutus ei ole sinun vikasi! Tämä tie johtaa ilmapiiriin, joka ei kiristy eikä kitkaa. Saa sanoa, ja pitääkin, kun sen tekee kauniisti ja tahdikkaasti – kaikkien asioiden kohdalla. Jos itse vahvistaa ei toivottua käyttäytymistä – saa maksaa hinnan.

Oppia ikä kaikki! Ja opintolainakin on tulossa takaisin. Ei vanhempien kukkaro kaikkien kohdalla veny tutkintoon saakka. Yhteiskunta on tässä välivaiheessa maksanut opiskelun pitkälle ja paljon. Nyt näyttää tulevan pää käteen antajallekin. Mutta lohdutus tulee myös. Itse olen opiskellut lainalla. Ei ollut opintotukia eikä mitään muutakaan avustusta. Jos Helsingistä sai nuorelle parille kodin, se maksoi ja paljon maksoikin. Savosta tuli ruokalasteja ja nuori lempi tasasi loput. Ja tulihan se lainan maksamisen aikakin. Ja selvittiin! Niin selviävät tämänkin sukupolven nuoret. Tuntuu tuskalliselta, kun menettää saavutetun edun. Mutta opintolainan maksaminen ei vie vahinkoon. Ei ole vienyt menneitäkään sukupolvia.

Elän nyt kai käsikranaattivaihetta noin vanhusten hoitamisen politiikkaa ajatellen. Voi räjähtää, jos kovasti kovakouraisesti käsittelee. Jos viisaasti, selviän pommivaiheeseen – siihen, jota pidetään yhteiskunnalle raskaimpana. Vanhukset ovat kuin ne allergiaa aiheuttavat kevätesikot. Niitä vain pukkaa eikä tiedä, mihin ne pannaan. Jokainen vanha tietää, että ihmisarvo ja arvokkaan elämisen halu eivät katoa mihinkään. Kurjissa kuorissa elää sama tyttönen tai pojanviikari, joka nuorempanakin. Eivät vain toiset sitä näe! Rakkauden ja turvan tarve ovat yhä osallisia vanhaankin elämään. Jos katselet kankeaa menoa, hapertuvaa muistia ja rusinaksi muuttunutta naamaa – roskiin joutaisi. Muttta jos näet silmää iskevän ilon ja sielun naurun, jää kierrätys käyttämättä. Juu: se on jokaiselle se viimevaihe, kun tämän ymmärtää omasta kokemuksesta.

Kertoisivat nyt tästäkin siellä tulevaisuuden koulun opetussuunnitelmissa. Tavoitehan on yhteisöllisyys ja hyvän elämisen taito niin itseä kuin lähimmäisiäkin ajatellen. Hyvä elämä – ei hyvästi elämä! Mutta kyllä meillä hommia riittää tulevaisuuden koulujen kehittelemisessä. Olemme niin juurruttaneet koulukulttuurin lapsiimmekin, että ajatus on jäänyt panssareiden taakse. Perustelen. Nuorelta kysyttiin, mitä koulussa pitäisi muuttaa. Mitä toivoisit? Ja vastaus on, että pidemmät välitunnit. Olisiko kaava ja sen uskollinen toteuttaminen tehneet tilleroiset tehtävänsä.

Jos teemme oletuksen, että opettajilla on kohtuullinen ryhmäkoko opetettavanaan, sosiaaliset tukihenkilöt ja avustajat – mikä pitäisi ensimmäisenä muuttaa. Vastaus voi olla yllättävä, mutta helppo se kumminkin on. Pitäisi poistaa oppikirjat ( joitakin poikkeuksia lukuun otttamatta, esim. matematiikka ) ja varsinkin tehtäväkirjat. Opettaja ei lue opetussuunnitelmaa, vaan yleensä hän toteuttaa opettamista oppikirjan antamassa tahdissa. Jonkun puute, halun tai mahdollisuuden takia tehtäväkirjat antavat loppusilauksen oppimiselle. Kun tähän laitetaan tarkka tuntijako ja oppiainejako, ei opetuksen vaan opettajien työllisyyden huomioon ottaen – meille jää se mitä toteutamme nyt. Kysympähän vain, miten tästä päästään!

Miten kustannetaan ja saadaan opettajat muuttamaan tyyliään virtuaaalitodellisuuksia hallitsemalla. Monissa oppiaineissa voi siirtyä vuosilukujen ja vallattujen alueiden pänttäämisestä isoihin kokonaisuuksiin. Istua Aurinkokuninkaan hovissa, taistella Napoleonin mukana, elää kivikautta, väitellä Aristoteleen kanssa, katsoa gladiaattoreita … Tulevaiduuden koulun avainsanat ovat osallisuus ja osallistuminen: näkemys ja kokemus. Tarkka tieto on saatavissa tekoälyltä milloin ja missä vain. Mutta käsitys siitä, miksi ihminen on matkallaan kasvanut, on kokonaan toinen juttu. Ja vain tämän käsityksen ja kokemuksen myötä me tavoitamme tulevaisuuden koulutus- ja kasvutavoitteen: elämisen hyvänä ihmisenä toisten samanlaisten, joskin erilaisten matkatoverien kanssa.

Virtuaalitodellisuuden antama kokemus, osallisuuden tunne draaman keinoin, käsillä tekeminen, selviytyminen ongelmanratkaisuineen. Ja sitten se henkinen ja hengellinen taso ja tie. On ihan eri asia oppia buddhalaisuutta lukemalla kirjasta kuin piipahtaa päivän verran heidän elämässään. Siinäpä se Temppu seisookin ja häntäänsä heiluttaa. Älkääkä ainakaan aloittako hyvän kaatamista väitteellä, että ei niin voi tehdä, koska vakuutus ei korvaa! Koulutus kyllä muuttuu ja parantuu ja alkaa ihan eri tavalla innostaa oppilaitakin – tarvitaan vain niitä, jotka uskaltavat puskea oikeaan suuuntaan haukutuksi tulemisesta huolimatta.