852
30.01.2026
VARASTETTU VANHEMMUUS
Elämme varastetun vanhemmuuden arjessa. Isiltä ja äideiltä on viety kasvatusvastuu lähes kokonaan. Käytöshäiriöihin ei saa puuttua enää oikein millään tavalla: ei saa viedä omaan huoneeseen jäähylle, ei saa vaatia eikä pakottaa, ei saa eristää eikä uhkailla mukavien asioiden pois ottamisella. Miten ohjaat, kun kaikki on kiellettyä. Siinä jää oikeastaan vain mahdollisuus korottaa ääntään – ja senhän me tiedämme, että huutamisella on ihan vastakkainen kuin korjaava vaikutus.
Ohjeistuksella on tietysti pyritty karsimaan lapsen fyysinen ja raskas psyykkinen kuritus. Ei kuriteta vaan kasvatetaan ja annetaan tilaa kasvaa.
Tässä on vain se huono puoli, että tilanteet ovat niin erilaisia, että ei niihin voi laatia yksiselitteisiä toimintatapoja jokaista yksilöllistä lasta kohtaan. Ohjeista puuttuu tilannetieto – ja eikö juuri sen varassa tehdä kasvatuspäätöksiä.
Väkivaltaisesti ja agressiivisesti käyttäytyvä lapsi on uhka toisille päiväkodin lapsille. Aina joku lyö hiekkalaatikolla lapiolla päähän vaikka siihen kuinka puututtaisiin. On kuitenkin niin, että pelko päivän kulumisesta lapsen mielessä on liikaa vaadittu. Jos lapsi joutuu keksimään selviytymiskeinoja toveriterroristeja vastaan – olemme pahasti menettäneet otteemme kasvavaan nuorisoon.
Kuuluuko päiväkodin tehdä vanhempien työ yhteiskunnan laskuun! Kyllä käytöskasvatus totta kai kuuluu päiväkotien opetusvastuuseen – mutta liika on liikaa. Jos opettajat ovat täysin kädettömiä lasten häiriökäyttäytymisen suhteen – jossakin on mennyt vikaan. Ensinnäkin pitäisi olla täysi tietoisuus siitä, mikä katsotaan tavalliseksi kasvukivuksi ja milloin toisten terrorisoiminen alkaa. Lääkitseminen on vihon viimeisin keino. Lapsen vanhempien on otettava vastuuta ja osallistuttava ongelmien ratkaisuun! Mikäli lapsi jatkaa toisia pelottavaa toimintaansa, on hänelle laadittava sellainen päiväohjelma, että toisten turvallisuus säilyy. Tämä voi tapahtua monella tavalla: yksi vaihtoehto on henkilökohtainen avustaja, joka kulkee lapsen mukana ja estää päällekarkaamiset. Tämä maksaa. Ja näihin kuluihin on vanhempien osallistuttava silloin, kun kysymys ei ole sairaudesta vaan käyttäytymisen harha-askelista. Olkoon vaikka kelakorvattua toimintaa, mutta tapahduttava on. Ja valitettavasti on niin, että vanhemmatkin tomeroituvat vasta silloin, kun hankaluus kolahtaa omaan rahapussiin.
Meillä kasvoi suvussa enkelikiharainen tyttölapsi. Oli suloinen tapaus kaikin tavoin – paitsi sillä kohtaa, kun hän ypiyllätten päätti purra nasakasti ketä mieleen juolahti. Silmät palaen hän iski hampaansa milloin kenenkin käsivarteen tyytyväisyyttä tuntien. Äitini kasvatusotteet eivät olisi läpäisseet asiantuntioiden käsityksiä, sillä hän toimi täysin intuition varassa. Kun puhe ja ohjaus eivät tehonneet, usein talossa piipahtava tyttönen koki elämänsä ällistyksen. Lapsi puri ja niin puri äitinikin. Lasautti tekarit pieneen käsivarteen juuri sen verran, että ei kovin koskenut, mutta herätti huomion kumminkin. Lapsosen isä suuttui moista älyttömyyttä. Mutta pureminen jäi! Kumpi siis toimi viisaammin ja oikeammin. Vastaus riippunee siitä, mikä oli tavoitteemme: puremattomuus vai loppumaton neuvonta ja ohjaus.
Omassa opettajantyössäni tein omanlaisensa käänteen. Uskallan kertoa nyt riskinotostani, sillä enää minua ei voida erottaa. Piti tehdä parityötä. Epämieluisa pari sattui pojalle, joka kyllä osasi ryhtyä performanceihin. En varmasti tee tehtävää tuon idiootin kanssa. Et varmasti pakota minua istumaan tuon viereen ja vaadi tekemään tehtävää – ällö idiootti. Teen työn yksin. Jaahas! Annetaanpas olla. Tehkää sitten omat työnne. Päätös oli harkittu, sillä arvasin seuraavan kohtauksen. Eikä kulunutkaan kuin muutama minuutti, kun valittaja huusi, että ope en osaa, tule nyt auttamaan. Siihen pyyntöön vastasin selkeän rauhallisesti: voi sentään, en voi mitään sille, että et ymmärrä ohjeita. Minä en kuitenkaaan ryhdy neuvomaan tuollaista idioottia. Siinä menee aika ihan hukkaan. Tuli syvä hiljaisuus – koko luokan osalle ja sitten välitunti. Poika sai elämänmittaisen opetuksen. Pyysi kaverilta anteeksi välitunnin aikana ja sitten minulta. Esitin oman pahoitteluni – ja niin parityö korjattuna ja kommelluksitta saattoi jatkua niin kuin oli alunperin tarkoituskin. Samalla tavalla tekeminen on eri asia kuin antaa samalla mitalla takaisin. Toinen näyttää, toinen haastaa riitaa mittelöön.
Versokoon vanhemmuus! Aikuinen on aina vanhempi, vaikka ei perheväkeä olisikaan. Katselen vihantaa ja tuoksuvaa rosmariinituppoa keittiön pöydällä. Kevättä rinnassa ja kasvatusvastuuta sydämessä. Tulkoon hyvää!