888

19.03.2026

URANAINEN

Olen uranainen – todistettavasti! Sekä horisontaalisesti että vertigaalisesti, todellisesti ja fiktionkin suomissa puitteissa. Kokonainen uranainen!

Höperehtimiset sikseen. Näille kymmenille eläessä peilikuva paljastaa, jos luulo meinaa tehdä tepposen. Voi valita, ottaako urat naturel vai laitteleeko pakkelivanoja niihin samoihin paikkoihin. Mutta miksi piilottaisin kokemuselämän jäljet. Vastaantuleva näkee, että tuolla naamalla on kohdattu monta juttua: taidanpa kysyä mielipidettä, ehkä neuvoakin. Elämän jäljet, urinakin ja ryppyinä ovat ansiomerkki. Hei – sehän on pysynyt hengissä ja nauraakin vielä kaikista huolista huolimatta. Tätä minä sanoisin kaikkensa antavaksi kannustamiseksi! Yksi ura sinne tai tänne, kunhan saadaan elämä eletyksi parhaalla mahdollisella tavalla. Ja sillä tavalla, että Jumala voi siunata jokaisen päivän!

Tästä ei tykätä, mutta totta tämä on: matkanteon tuska ja vaiva lisäävät eletyn elämän ansiomerkkien hohtoa ja kiiltoa. Kun heittämällä mennään, syntyy kyllä pintaa, mutta ei tarttumapintaa. On niin vaikea uskoa, että ainainen auringonpaiste ei tekisi muuta kuin erämaata. Siunausten sateen on saavuttava ajallaan, jotta me oppisimme kysymään: Herra, minkä ihmeen ja ilon Sinä olet tähän hankaluuteen ja vastoinkäymiseen piilottanut. Anna minun löytää se. Usko ja luottamus kasvavat siihen, että minua ei kerta kaikkiaan jätetä selviytymään yksin.

Elämänkulkua ei ehkä koskaan voi tervehtiä sanoilla: minä sen valitsin, suunnittelin ja otin. Yllätykset eivät jää marginaaliin kenenkään kohdalla. Siksi tätä elämäksi kutsutaankin. Työtä ja vaivaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Vainkeimpiin läksyihin kuuluu oppia puolustautumaan niin, että omaa hyvää etsiessään ei vahingoita toista. Ja sitten niin – tätä herkkupalaa ei pidä maistaa. Tarkoitan kostonkierrettä. Uhossa se näyttää kutsuvalta, mutta uraihmiset muistuttavat, että kostamaan lähtiessään on ensin kaivettava oma hauta.

Lienee Timoteus, jolle Paavali jutteli: pyri osoittautumaan sellaiseksi Jumalan työtoveriksi, joka kaikki koetukset kestää. Siinä ei sanota, että ei saisi huutaaa tuskasta, valittaa ja vaikertaa. Ei sanota! Puhutaan kestämisestä, joka onnistuu Jumalan voiman avulla meissä. Yksi meistä on päässyt niin pitkälle, että Hän toimi jo toisessa ulottuvuudessa. Jeesus opetti, että älkää kahinoiko koko ajan – antakaa mielummin tehdä itsellenne vääryyttä. No, väärinymmärrettynä elämistä ja kaltoinkohtelua saa, vaikka ei antaisi lupaakaan. Villakoiran ydin on siinä, millä menetelmällä tämän teen. Yritän antaa kohtaamani vääryyden Herralleni ja Vapahtajalleni, jotta Hän ottaisi sen hoitaakseen. Herra, minä en kestä enkä voi sietää. Mutta Herra, rakasta Sinä tuota raivostuttavaa ja epämiellyttävää lähimmäistäni niin kuin parhaaksi näet! Sen, minkä hänelle annat – ei ole minulta pois, ei tippaakaan eikä tilkkaakaan.

Pajunkissojen saarna. Niin suloisia ja hellyttäviä. Niin pehmoisen lähestyttäviä! Aikaan ja kulttuuriin kuuluvia – oikein odotettuja merkkejä lähestyvästä lämmöstä. Ja kuitenkin – niin aivastuttavia kuin olla saattaa. Ansioita ei voi olla hyväksymättä. Siitä huolimatta, pysy kaukana minusta.

Tämä ei ole kummankaan vika. Tarvitsemme vain tavallisuudesta poiketen pitemmän välimatkan. Sopiva ura erottaa, mutta ei vie niin kauas, että havaintokin häviäisi.