754

04.09.2025

TEHTAAN VARJOSSA

Tehtaan varjossa: vessa, vesiposti, keittokomero ja huone! Piipahdin ottamassa vielä kuvan koululapsuuden kodistani, kun tähän tuli mahdollisuus. Vain osa silloisen Ahlströmin työntekijöiden asunnoista elää ja voi hyvin. Suurin osa on kylmillään – ja kohta varmaankin maan tasalla. Se on oikeastaan sääli. Puutalot ovat kauniita ja sijoiteltu niin, että vihreyttä on yllin kyllin. Tehtaan kuve ja piiput muistuttavat työstä ja ihmisistä, jotka ovat sinne muistonsa jättäneet. Olen yksi heistä. Huone pönttöuunilla pienin lisävarustein – olihan meillä sentään vesiklosetti. Se vedettiin oven raosta posliinipäisestä, ketjun varassa roikkuvasta nupista. Vesssakokemus oli lapselle kauhistus: pönttö ärisi ja ärjyi. Sitä juostiin pakoon niin, että vetonuppi vain jäi seiniin kolistelemaan. Nykylapset etsivät jännitystä netitä. Meikäläisen lapsuus oli tosielämää vessakäyntejä myöten.

Koti näyttää rapistuneelta, mutta muistot saavat sen elämään ja sykkimään lämpöisiä muistoja. Kaunis musta leski ja hänen ruskeasilmäinen tyttärensä! Pieni, hyvin hoidettu koti – vaikka avainkaulalapsen elämää pitikin viettää. Oli kuitenkin turvasatama, jonne äiti tuli työpäivän päätyttyä ja Aku Ankka ja sen juhlapäivän viinirypäleet. Olisin niin mielelläni taputtanut vanhaa pönttöuunia huoneemme nurkassa. Sen turvallisessa vahdinnassa tuli rukoiltua lapsen riipaisevimmat rukoukset.

Jospa meille kaikille näytettäisiin, jospa voisimme käsittää, miten rukousten olemassaolon todellisuus nousee Jumalan valtaistuimen eteen. Ensinnäkin, rukoilisimme itse paljon enemmän. Ja toiseksi, ymmärtäisimme, mikä valtava voima sisältyy esirukouksiin toistemme puolesta. Rukousten maljat täyttyvät ja vastaukset saavat ilmiasunsa! Jumala kuulee sanattomatkin huokaukset.

Puhumme liian usein rukouksesta kuin työstä. Meillä on rukoustaakka. Me sodimme rukousten avulla pahaa vastaan. Rukoustaistelu – siihen kuulutetaan kutsua monta kertaa. Kirkko rukoilee kirkkona ja seurakunta lämpöisemmin pieninä ryhminä. Ja yksittäiset ihmiset anovat ja pyytävät, liian harvoin kiittävät. Rukoukseen ryhdytään. Siitä muodostuu suoritus. Tämän takia jätämme rukouksen lyhyeksi tai kokonaan tekemättä ja kokematta. Rukousvastauksia pidämme hyvänä tuurina ja onnenkantamoisena. Rasitettu rukous ohittaa Jumalan!

Rukous on lahja! Rukoukseen kasvetaan ja siinä kypsytään ja opitaan. Suorittaminen muuttuu ikään kuin hengittämiseksi, jota ilman ei osaa eikä voi olla. Rukouksesta tulee täydellinen liittolainen: sanotut ja sanomattomat sanat kulkevat Jumalan eteen ja takaisin. Syntyy luovuttamaton vuorovaikutus. Ei ole puhettakaan työstä ja rasituksesta. Rukouksen ilmapiirissä on niin hyvä olla, että rukoilija ei tosiaankaan tiedä työskentelevänsä tai suorittavansa tehtävää. Miksi siis rukoilen lakkaamatta ja joka tilassa. En voi erottaa rukousta tavallisista elämän asioista. Rukous on kaikessa. Miksi siis rukoilen. Siksi, että viihdyn verrattoman hyvin Jumalan seurassa.