928

16.05.2026

SURUSTA RASKAS

Suru on nyt määrittelyuhan alainen! Jos ja kun suru määritellään yhteiskunnallisesti sairaudeksi vuoteen 2028 mennessä – pitää tietää, mikä on sairaslomaan oikeuttavaa surua. Ja mikäli surusairasloman ajalta saa palkkaa, ottaa raha tietysti osaa sekä keskusteluun että määrittelyyn. Pahoin pelkään, että surun aiheuttamia taloudellisia tappiota pyritään kompensoimaan jotenkin. Voipa tulla aika, että ilosta maksetaan pian iloveroa. Tasapainon pitää tässä kehysriihessä säilyä.

Ihmisen ylimielisyys on kyllä mittaamaton. Kun ihminen lamaantuu tai halvaantuu mieleltään ja toimintakyvyltään pahan mielen tai peräti riipaisevan surun takia, me kuvittelemme, että voimme määritellä ja määrätä työkuntoisuuden. Emme voi! Milloinkaan! Eikö ole parempi, että ihminen ei palkkaa nostavana itkijäihmisenä ole työpaikalla, vaan hiljaisuudessa ja rauhassa kokoamassa itseään. Onko ihmisen haettava hermoromahdusdiagnoosia, vai saako hän murtua ja tulla tervehtyneenä takaisin sorvin ääreen. Kysymys kuuluukin, pitääkö jonkun kuolla vai voiko surra vaikkapa taloudellista ahdinkoa, kun oma koti menee vasaran alle.

Suru ei ole sairaus. Se on ihmisen mentaalitila, ihan luonnollinen ja läpi elettävä. Mikä ei tapa – vahvistaa, sanotaan. Sydämeni oli niin surusta raskas! Ja silloinkin, kun se on hyvää ollut, on se vaikeata ja vaivaa ollut. Mihin saumaan sattuu suru, josta voi saada sairasloman palkan! Saanko palkan, mikäli droonivaroitus kehottaa olemaaan kotosalla – vai lähdenkö sittenkin ulos uhkaan, saanhan huonon tuurin tai kohtalon kaltoin kohtelemana sitten joko kuolla tai surra palkkapussin pienentymättä. Rahan valta on paljon muutakin kuin taloudellista selviytymistä. Raha määrittelee surun suuruuden eikä itse huomaa olevansa suuruudenhullu.

Suru ei suremalla lopu. Surusta on tehtävä selvää elämällä se lävitse ja löytämällä uudet polut kuljettavaksi. Prosessi vie aikaa ja vaivaa. Suru on siitäkin huolimatta, että emme saa korvausta työn suorittamisesta. Suru on yhteiskunnan heikko lenkki. Eikö viisaat ole sitä mieltä, että elämä pitäisi noin yleisesti ottaen järjestellä heikoimman lenkin perusteella. Surusta olemme pääsemätttömissä. Voimme kuitenkin päättä elää hyvää elämää sen kanssa.

Surunhallinnasta opetetaan vähän. Surusta selviämisestä auttavat vertaisryhmät. Surutukihenkilöille pitäisi perustaa oma ammattikunta. Ihmisten yksinäisyys jättää muutoin monet heitteille.

Suojelusenkelit ovat surun minimoijia. Psalmeissa kerrotaan – siis luvataan, että Herran enkelit asettuvat niiden ympärille, jotka kunnioittavat Häntä, Jumalaa. Suojelusenkelit tekevät Herran määrittämää suruntorjuntatyötä pelastamalla ne, jotka huutavat häntä avuksi. Minä ainakin huudan! Surra saa pyytämättäkin. Suruton päivä, vaikka olisi ilotonkin, on suurta armoa ahdingon varjossa. Surua ei tarvitse määritellä – senhän tunteee nahoissaan. Mutta suhtautumisemme suruun on merkityksellisempi juttu. Saako surutonkin surra! Miten suuri suru on riittävän suuri suru. Parhaiten selvinnee sellainen ihminen, joka opettelee olemaan sinut surunsa kanssa.